Kuuden tunnin seikkailu Koh Changilla

Lyhyessä ajassa olin tuolla saarella kokenut enemmän kuin yhdessäkään kaupungissa vietetyssä viikossa. Toki eriskummalliset showt ja jotkin asiat saavat leuat loksahtamaan auki, mutta vaikutukseltaan ne ovat aivan toisenlaisia.

Pääsin paikalle paikallisen pariskunnan kyydillä. Jätettyään minut Banana Hutin pihalle, vuokrasin tien toiselta puolelta skootterin. Sidoin statiivin tarakalle, heitin repun auringonpolttamaan selkääni ja suuntasin eteenpäin kapelle tielle.

Minulla oli kuusi tuntia aikaa. Pysähdyin harvakseltaan, vaikka pysähtymisen arvoisia asioita olisi ollut viiden metrin välein. Ensimmäisen äkkijarrutuksen tein nähdessäni elefantteja tien varressa. Iloinen yllätys kääntyi äkkiä surulliseksi kun kävelin lähemmäs niitä. Säälittävä näky se oli. Elefantit oli kahlittu maahan lyhyellä ja kiristävällä kettingillä. Joidenkin jalat olivat hiertynyt verille. Se siitä. Ne lähtivät viemään ilakoivaa turistiryhmää viidakkoon, minä jatkoin matkaa.

"Taajaman" ulkopuolella otetut askeleet sisälsivät jännityksen. Jokapuolella saarea kuului korkeataajuksinen eläinmaailman kuoro. Meteliä pitävät hyönteiset ja linnut, mutta palmujen seasta saattoi kuulla ja nähdä apinoiden leikkivän.

Pysähtelin aika-ajoin tutkimaan ja kuvaamaan. Hippy Hutissa juodessani jääteetä katsoin kelloon. "Olinko ajanut jo kolme tuntia". Olin, ja pois päin paikasta A, josta lähtö sisämaahan tapahtuisi kolmen tunnin päästä.

Niin alkoi paluumatka, ja mahtavalla tuurilla ; alkoi sataa. Ensin se oli pientä tihkua, mutta yltyi viinirypäleiden kokoisiksi pisaroiksi. Pakko myöntää, ettei se vituttanut vaan oli mahtavaa. Sade piiskasi vasten kasvoja, kun lisäsin viritetyn skootterin kierroksia kuumassa viidakossa kiemurtelevalla tiellä.

Olin menomatkalla nähnyt hylätyn majan tien varrella. Nytkin ajoin ohi, mutta tein u-käännöksen päätöksen pohjautuen “samanlaista hetkeä ei tule koskaan” - läppään. Sateesta huolimatta kaivoin kameran repusta ja kävelin mökille. Vasta lähempi tarkastelu mökkiin johtavasta polusta paljasti sellaista, minkä ajattelu aiheuttaa vieläkin kylmiä väreitä. Maailman isoin hämähäkki mitä olin ikinä nähnyt oli kutonut seittinsä oksien väliin ja odotti liikkumatta jonkin takertumista siihen. Hyi saatana. Iljetyksestä huolimatta halusin ottaa kuvan siitä. Kun työnsin kättäni kameran kanssa lähemmäs, hämähäkki liikahti ja minä myös – erittäin nopeasti takaisin skootterille.

Tuntui, että jokainen silmiin langenut näkymä olisi sopinut tietokirjan kuvitukseksi kohtaan : paratiisi. Lähestyessäni kyläkeskittymää läpimärkänä päätin pysähtyä. Vaihtopaita minulla oli, mutta ostin kuivat shortsit ja annoksen paistettua riisiä.

Syötyäni ajoin Banana Hutille palauttamaan skootteria ja laittamaan kuivat ylle. "Voi saatana", vaihteassani housuja, huomasin niiden olevan pienet. Niiden kiristäessä persettä, kuin pyöräilytrikoot, lähdin kahvilaan, jossa tapasin tutun pariskunnan. Heillä oli vielä asioita hoidettavana ; "Hyvä, ehdin vielä käydä vaihtamassa shortsitkin sopivampiin", ajattelin ja hyppäsiin taksin lavalle. Vaatekojulle saapuessani se oli tyhjä. Huhuilin ja kiertelin, kunnes löysin myyjättären takahuoneen suihkusta. “Sawasdee krab” , sanoin ja jatkoin “Can i have bigger pants, please”. Nostin paitaa ja hän ymmärsi niiden kiristävän. “Take off your pants” , sanoi myyjä, laittoi pyyhkeen päällensä ja tuli liikkeenseen etsimään isompaa kokoa. Minä väijyin munasillaan vaaterekkien välissä ja kiitin kohteliaasti housut saadessani.

Kob Kun Krab.

Sitten olikin aika lähteä takaisin sisämaahan. Saarella vietetty kuusituntinen kului nopeasti, mutta oli mahtava reissu.