Selviytyjä

Tarina sijoittuu entivanhaseen aikaan, jolloin metsästysyhdistys maksoi tuhoa aiheuttavien piisamien pyynnistä ja niiden turkit olivat muutenkin rahan arvoista tavaraa (kuten esim. oravienkin).

Määttä Unton isävainaa oli Riekin kovimpia pyyntimiehiä. Jokivarrelle lähtiessään hänellä oli reppulastillinen piisaminpyydyksiä. Ne olivat rautaisia leukoja, jotka jännitettiin jousella, lukittiin ja laukaisinlevylle asetettiin syötti (yleensä kalaa).

Sellainen oli asetettu myös Kellomutkan sillan alla, päivänä jolloin mummolan vanha koira Pimu oli lähtenyt normaalille reissullensa. Päiviä kului, eikä koiraa kuulunut takaisin. Siihen aikaan oli normaalimpaa, että eläimiä kuoli kairoilla, joten niin uskottiin tällekkin käyneen.

Kukaan ei arvannut, mitä oli tapahtunut ; koira taisteli hengestään yötä päivää sydäntalven pakkasessa. Yli 30 tunnin ajan, kivusta ja kylmyydestä huolimatta, se oli riuhtonut itseään irti ja viimeisillä voimillaan edennyt tukkoon tuiskuttanutta polkuaan kohti kotia.

Mummo, joka oli ollut keittämässä kahvia oli kuullut vaimeaa uikutusta. Mentyään ottamaan selvää, mistä ääni tuli, oli hän löytänyt Pimun makaavan kuistilla. "Se oli surkeassa kunnossa" , muisteli mummo. Raudat irroitettiin ja niin alkoi kuntoutuminen. Se vei aikaa, mutta koira vahvistui ja siitä tuli vahvempi, kuin se koskaan oli ollut.

Sen pituinen se.

Kun pikkupoikana silitin tuota vanhoilla päivillään ollutta koiraa ja kysyin "Miksi Pimun suu on nuin hassun näköinen?" kuulin tarinan ensimmäisen kerran. Nyt kuulin sen uudestaan ja vanhemmalla iällä se vaikutti aivan erillä tapaa ; "Kuinka lujatahtoinen eläin ja niin vahva halu selviytyä pystykorvalla oli. Pakko kirjoittaa se ylös" , ajattelin.

R.I.P & Respect

...

Kuvituskuvana käytän viime talvena ottamaani kuvaa Bellasta, mummolan uudesta pystykorvasta. Tämä oli ensimmäinen kerta kun se lähti mukaan metsään. Pikkuisen liikkuminen upottavassa hangessa oli vaivalloista. Välillä se jäi niin kauas, etten kunnolla edes nähnyt sitä, mutta silti se tuli perässä omin voimin aina takaisin pihamaalle. Olisin toki voinut ottaa sen syliin ja kantaa, mutta ajattelin ; tuo kasvattaa koiran luonnetta. Samoin on laita ihmisten. Kokemuksien ja omin voimin selvitettyjen haasteiden kautta meistäkin tulee...

Selviytyjiä.