.
Avaan blogin ja katson. "Joo-o. Päivittää pitäisi, mutta millä?" Pari vuotta sitten kirjotin lumivuorella istumisesta ja etanan nostelusta. Mihin ne aiheet on jäänyt?
Se touhu tuntui silloin kertomisen arvoiselta. Oli se sitten halua kertoa, että niinkin elämään voi suhtautua tai sitten egoperäistä, minusta se oli mielekästä luettavaa. Nyt viime aikoina olen kirjoittanut erinäisistä ilmiöistä. Mielipiteitä kaikille avoimista aiheista. Asioista, jotka sopisivat paremminkin lehteen, kuin henkilökohtaiseen blogiin.
Onko suuressa maailmassa asuminen alkanut vaikuttaa aihevalintoihin? Miksi tarkat selonteot metsästä seisoskelusta ja muut - omasta mielestä omaperäiset jutut tuntuu nyt typeriltä? Vai onko kyse luontaisesta kasvusta, jossa yhteiset asiat ovat enemmän pinnalla?
Sitä olen miettinyt. Vaikka kaupunki on tarjontaa täynnä, tarjoaako se minulle mitään? En tykkää käydä keikoilla, en pyöriä piireissä. Kiinnostavat harrastukset maksaa liikaa ja ulkoilu antoisinta yöllä (poikkeuksena pakkasaamun aurinko), kun on vähän rauhallisempaa. Ja yöllähän pitäisi nukkua.
Kävin minä alkuaikoina istuskelemassa kahviloissa. Kämpillä otin pari lasia viiniä ja polttelin sikaria sisällä, koska se oli olevinaan boheemia. Sitähän ne taiteilijat kaupunkikodeissaan tekevät? Suunnitelin kirjottavani neonvaloihin verhottuja runoja ja ai että, ottavani valokuvia vaikka mistä.
Ja vitut. Kun selaan päiväkirjaa kuluneelta vuodelta, niin karrikoidusti voisi sanoa eloisimman aukeman syntyneen parinsadan soratiellä vietetyn pyöräkilometrin aikana.
Jos itseään osaisi kuunnella ja kuultua tulkita, voisi tästä tehdä johtopäätöksiä. Mutta monestihan hyviltä tuntuvissa tuumissa on tietty "odotusaika" ennenkuin saadaan se käytäntöön. Kuten esimerkiksi Suomen markan palauttamisessa.
(kuva: Matthieu Roussel)
2 comments:
Blogisi on hersyvä, rehellinen ja yllättävä. Ja pelastaa ankeammankin päivän.
Tuo päiväkirjakommentti kuulosti tutulta. Itse oon kohta asunu Helsingissä neljä vuotta, ja välillä tuntuu, että tällä kaupungilla ei ole mulle mitään tarjottavaa. Ihmettelen, miten jotkut tosiaan jaksavat notkua kuppiloissa päivästä ja yöstä toiseen. Olo tuntuu helpottavan heti, kun pääsee suht koskemattoman luonnon keskelle. esimerkiksi haltialan aarniometsä on mainio retkikohde!
Kiitos muuten vähän aikaa julkaisemastasi superfood-postauksesta! Vaikka se osuikin vähän omaan nilkkaan, koska on tullut pyörittyä näiden ihmisten kanssa pari vuotta, näkökulmasi oli raikas ja odotettu. Perusasiat ovat tosi yksinkertaisia, mutta joissain tapauksissa perinteinen ruisleipää ja kaurapuuroa -linja ei vaan vie pitkälle. Olisi kiva kuulla omasta taipaleestasi näissä ruoka-asioissa, kun sulla tuntuu olevan aika paljon tietoa ja mielipiteitä niistä. :)
T:Mari
...jos rehellisellä linjalla jatketaan, niin kerrottakoon noiden kolmen, alkuun luettelemasi adjektiivin tuntuneen pirun mukavilta. kun oli tuossa vähä semmosta vitutusta blogin suhteen. kiitos.
neljä vuotta, vai. ilmeisesti jotain tarjottavaa täällä kuitenkin on, kun vieläkin asut? itsellä vastaanpistäviä voimia täältä poismuuton suhteen on puhtaasti korvien välissä ;
"tämä on kuitenkin helsinki. täällä olis niin hyvillä apajilla ja pelipaikoilla, mitä tulee menestykseen, rahaan ja uraan..."
ruoka-asioissa on tainnut syntyä väärinkäsitys, sillä ainut taipale jonka ruoalle tiedän on suusta pönttöön.
sen oon kyllä todennut, että ns. raskasta ruokaa ja rasvasokeri-mässyjä syödessä se taipale kestää vaan aika paljo kauemmin. ja se venailu näkyy mielentilassa, siksi suosin kasviksia, hedelmiä, jukurtteja, yms...
tuota spiruliinaa hommasin muutama päivä sitten, mutta vielä mitään "vaikutuksia" en oo huomannu.
Post a Comment