Vuosikymmenen viimeiset tunnit

Istun vastikään vuokraamani asuntoni lattialla ja katson taaksepäin mennyttä vuotta.

Sen ensimmäisellä viikolla sanoin silloisen kämppäni irti ja jättäydyin taka-alalle yrittäjyyden tehtävistä.

Muistan, kuinka muutos pelotti. Vietin unettomia öitä miettien teenköhän oikein. Ei sitä turhaan sanota, että suurin ja vaikein askel on ensimmäinen. Seisoin tyhjän päällä. Kyllä joskus jälkeenpäin - rahattomana ja vailla päämäärää - kaduin ja ajattelinkin ; miksi tein niin?

Sitten muistin miksi : halusin asioiden muuttuvan.

Ja kohti muutosta asiat rullasivat. Tosin hitaasti. Sen huomaa vasta jälkeenpäin. Tuossa taannoin mietittiin kohtaloa ja sattumaa. Minusta tuntuu, että on olemassa jokin johdatteleva "voima". Sen aktivoiminen näyttää vain vaativan oman aloitteen.

Tick, tock. Vuosikymmenen viimeiset tunnit kuluvat. Ennenkuin votka narskahtaa auki - tai miksei jo sen narskahdettuakin - voisi miettiä minkälaisia asioita tulevalta ajaltaan haluaisi.

...

Ennätyksellinen kävijämäärä!

Blogin kävijämäärä kasvoi vuoden loppupuoliskolla huimasti. Joulukuussa rikottiin kuukausittainen ennätys ; yli 1000 kävijää.

Marraskuun alussa arvelin, että pystyisin rikkomaan tuon tuhannen vierailun kuukausimäärän vielä tänä vuonna ja aloitin tiiviimmän postaamisen. Parhaimillaan vierailut nousivat edelliskuukauteen nähden yli 60%:lla.

1000 kävijää. Se vähän kuumottaa, kun ei tiedä ketä tätä lukee, mutta toisaalta on se mukavaakin. Voin taputtaa itseäni olkapäälle ja sanoa ; "hemmetti, olet saanut ylläpidettyä edes jotain."

Vaikka ajattelen tekeväni tätä itseni vuoksi ja tekisin niin, vaikka tämä blogi olisi salainen. Silti... kun näkee, että joku muukin lukee näitä, on sillä kannustava vaikutus.

Siispä kiitos Teille.

P.s. jos haluat seurata oman sivustosi kävijämääriä, on Googlen ilmainen Analytics siihen yksi tapa.

(kuva : tuntematon)

Päivän mietelause :

"To be nobody but yourself in a world that's doing its best to make you somebody else, is to fight the hardest battle you are ever going to fight. Never stop fighting"

- E.E. Cummings

Päivän kuva : Heading for Alaska

- Swampy @ Flickr

Päivän mietelause :

"Olisi kiinnostavaa tietää, kelle kirjoittaa päiväkirjassaan. Todenäköisesti jollekin salaperäiselle oman identiteetin henkilöitymälle."

- Beatrice Webb

Kannabiksen käyttäjä (nimi muutettu)

Kannabiksen sanotaan olevan päihteistä vaarattomin, jopa tupakkaa haitattomampi. Niin varmasti fyysisten vaikutusten osalta onkin, mutta entä psyykkisten? Miten sen pitkäaikainen käyttö voi vaikuttaa ihmiseen?

Vuonna 2008 suoritin haastatteluja kannabiksen käytöstä. Tässä erään, silloisen Päihdelinkin kautta saadun käyttäjän, radioformaattiin muunnettu monologi.

Valinnat risteyksissä

Joskus pienet ja merkityksettömiltä tuntuvat valinnat johtavat suuriin asioihin. Voiko kaikki olla vain sattumaa?

Iltakävelylläni ajattelin poiketa tuttuun kapakkaan, mutta huomasin sen olevan kiinni, joten jatkoin matkaa. Ylitin lähellä olleen tien impulsiivisesti, jonka seurauksena näin Kansallismuseon sisäpihan portin olevan auki. Yleensä se on kiinni, joten kävin katsomassa mitä siellä oli.

Sen jälkeen kävelin muutaman kahvilan ohi ja päätin mennä seuraavaan. Kuppi teetä maksoi 3,20. Annoin baarimikolle neljä euroa ja pyysin pitämään loput. Istuuduin pöytään ja ajattelin, että tämä täytyy nauttia pitkän kaavan kautta, niin oli kallis kuppi. Soitin siinä pari puheluakin.

Kuppi tyhjeni ja tein lähtöä. Sattuipa niin, että ulko-ovella kolme tyttöä oli tulossa sisään. Tietysti jäin pitämään ovea heille auki, sanoin tervetuloa ja ulostauduin itse. Suuntasin nyt kulkuni Kallioon. Kävellessäni kuulin tööttäilyä. Käännyin katsomaan ja näin venäläisin rekisterikilvin varustetun auton hidastelevan epävarmana Mannerheimintiellä.

Siinä vaiheessa olin noin 100 metrin päästä pysäkistä. Samassa raitiovaunu tuli talojen välistä esiin. Laitoin juoksuksi ja juoksin niin lujaa, kuin jaksoin. Juuri ja juuri kerkesin pujahtaa sisään. Istuin kaksi pysäkinväliä ja jäin Linnanmäellä poissa.

Siitä on parisensataa metriä asunnolleni. Ensin jyrkkää ylämäkeä sitten loivaa alamäkeä. Noustessani tuota ylämäkeä, se sama venäläinen auto ajoi ohitseni ja pysähtyi mäen päälle. Näin naisen nousevan takapenkiltä ja jäävän seisomaan, katsellen suuntaani.

"Do you know John Stenberg road?" , "No, I don't. What are you looking at, hotel?", "Yes, yes, Hilton Hotel". Noniin. Nyt pääsin kartalle. Opastin heidät ensimmäisestä risteyksestä oikealle, ajamaan tien päähän, jonka jälkeen edessä aukeaisi tori, jonka laidalla hotelli olisi. Nainen kiitti ja meni takaisin autoon.

Minä otin jo viimeisiä askeleita ennen asuntoni alaovea, kunnes taas se sama auto rullasi kohdalleni oikealla puolella olevaa tiellä. Nainen viittoi ikkunan takaa kädellään ja minä viiton takaisin ; "Joo, joo, siitä oikealle ja suoraan vaan."

Auto kuitenkin pysähtyi ja ovi aukesi. Ennenkuin sieltä mitään kerkesi kuulua, kävelin kohti ja pyysin päästä kyytiin. Niin siitä lähdettiin, venäläinen perhe ja minä etsimään Hilton-hotellia.

Viitoin vain ja hoin ; "straight, straight here, wait, can we go straight, yes, i guess so, davai, davai, straight..." ja kohta saavuttiinkin Hakaniemen torin laitaan ja osoitin hotellin valokylttiä. Ihmiset kiittivät ja minä nousin autosta.

Kävellessä takaisin asunnolleni, mietin kuinka pienistä asioista tämäkin oli kiinni. Siitä, että ensimmäinen kapakka olikin suljettu. Siitä, että ne tytöt sattuivat tulemaan samaan aikaan sisään ja siitä, että juoksin raitiovaunuun, jolla en suunnitellut edes meneväni...

Nämä tapahtumat näyttävät näennäisesti merkityksettömältä. Mutta olisihan voinut olla, että autossa olisi istunut elämäni rakkaus? Tai, jos en olisi lähtenyt neuvomaan tietä, vaan tullut heti alkuun asunnolle, pirinisti olisi puukottanut minua rappukäytävässä. Tai ehkä venäisille tapahtui jotakin hyvää? Mene ja tiedä.

On mukava mietiskellä miten olen päätynyt tämän hetkiseen tilanteeseen. Entä jos olisin päässyt toiseen kouluun, tai en olisi mennyt niihin bileisiin? Entä jos olisin kääntynyt siitä kadunkulmasta vasemmalle ja tehnyt tämän jotenkin toisin, niin ;

Missä olisinkaan nyt?

(kuva : GettyImages)

Muotibloggausta

Hei,

elettyäni pari kuukautta vuoden 2012 Design-pääkaupungissa, olen kaiken muun sivistyksen ohella oppinut myös pukeutumaan. Nyt aion aukaista muodin maailmaa. Tämä on lahjani teille, mauttomien selkosten ihmiset.

Tänään sujahdetaan niin sanottuun CasualSportTrend - lookkiin. Tähän asukokonaisuuteen olen yrittänyt sisällyttää kaikki tämän hetken kuumimmat virtaukset.

Legginssit :

Myös tosimies voi todellakin käyttää näitä. Ainakin Big Brotheria seuranneet tietävät sen. Kireät "leggarit" ovat todella In. Ne saattavat lämmittää, vaikka todellinen funktio on tehdä reisistä ja sääristä syötävän hyvännäköiset.

"Colormatch" :

Colormatch on yksi avainsanoista. Vaatekappaleiden on tuettava toisiaan. Yhtenevä sävyskaala on TO-della trendikästä :

harmaat leggarit -> harmaa t-paita

siniset shortsit -> sininen paita

mustat sukat -> mustat kengät

raitoja sortseissa -> raitoja kengissä

Sininen päävärinä :

Sinisen aallonpituus on noin 460 nanometriä. Vannon, että kävellessänne tämän heraldisen värin koristelemana kaupungin katuja, olette yhtä sen symbolisen arvon kanssa. Sillä sanotaan, että sininen mielletään viileäksi väriksi, joka on siis suora käännös englannin sanasta : COOL!

Vaikka asu saattaa olla hieman epäkäytännöllinen, koska mikään vaatekappale ei mm. sisällä taskuja, suojaa viimalta tai tunnu hyvältä yllä, niin vaivannäkö kannattaa silti. "Fuck for fame"-hommia.

See you, when you see me. Ciao!

Kengät : Adidas Sb-mallistoa, hinta 89,00 eur

Shortsit : Adidas kopio, Thaimaa, 0,50 eur

Paita : Merkki ei tiedossa, kirpputori, 2,00 eur

Pipo : Ice Peak, Prisma Rovaniemi, rikollisen halpa

Legginsit : Jokamies, Halpa-Halli, 5,00 eur

.

Hyvää Joulua

Eilen, kun ovikello soi ja lähetti seisoi sen takana pahvilaatikko käsissään, minut valtasi positiivinen tunne. Näin heti kannesta, että se oli kotiväen lähettämä. Sieltä löytyi leipäjuustoa, äidin leipomia torttuja ja pipareita, sekä pari paketoitua lahjaa.

Ennenkuin ehdin sikaa sanoa, oli kahvipannu jo porisemassa ja leipäjuustot kuutioina kupin pohjalla. Yritin pysytellä tyynenä. En pysynyt. Aukaisin paketit niin nopeasti, ettei ensimmäisen lahjan paperit kerenneet edes tippua maahan, kun olin jo kiinni toisessa.

Voisihan sitä taas vatvoa Joulun tarkoitusta - pakanajuhlaa, joka sulautui kirkolliseksi ja sanomaksi muodostui Jumalan rakkaus. Miettimään mitä ne muka kirkosta eronneet kapinalliset sitten viettävät tänään.

Mutta en vatvo. Yritän mukautua tunnelmaan. Hyvää Joulua!

Elämän äärirajoilla

Korpimetsän keskellä kulkee kinttupolku. Sitä vaeltaa joukko surun saattamia pienviljelijöitä.

Mummoni kertoo seuraavaa ;

"Oli vuosi 1941. Pieni siskoni menehtyi keuhkokuumeeseen. Isä rakensi laudoista arkun. Se oli lapsen mittainen ja vuorattu vaatteilla. Meidän kylältä Määttälänvaaraan - jonne ruumisauto pääsi maantietä - tuli matkaa 20 kilometriä. Arkku nostettiin olkapäille ja lähdimme kulkemaan. Minä kannoin reppua, siellä oli suolattuja särkiä ja ruisleipää kantajien evääksi. Silloin oltiin elämän äärirajoilla, mutta elämän kuitenkin..."

Päivän mietelause :

"In the end, we will remember not the words of our enemies, but the silence of our friends."

- Martin Luther King Jr.

Juhlapäivät johtuvat massan paineesta

Herään puoliltapäivin ja nousen sängynlaidalle istumaan. Katson ikkunasta ja näen lahjakasseja raahaavan naisen lumisateessa."Jouluunkin on enää vain viikko. Mitähän sitä tekis...", alan miettimään.

Se rasittaa - kuten kaikki muutkin juhlat, joiden oletusarvona on erikoisuus. Pitäisi olla siellä ja täällä, tehdä jotain mukavaa, vuokrata mökki, nauraa ja laulaa ja juoda ja syödä ja halailla. Ne on niitä päiviä, jolloin tunnen itseni kyyniseksi. Kun toiset kertovat suurista suunnitelmistaan, itse tajuaa, ettei meinaa mitään kummempaa.

Puhelin soi. Äiti on langalla. Kiittää kortista ja kysyy olenko tulossa kotiin Jouluksi. "En osaa vielä varmuudella sanoa.", vastaan.

Rupattelun jälkeen mietin asiaa. Olisihan se perinteitä kunnioittavaa lähteä, mutta kääntöpuolikin löytyy ; ei jaksaisi matkustaa ja maksaa. Eivät joulut ja juhannukset kuitenkaan niin erikoisia ole - alkavat auringonnousuun ja päättyvät sen laskuun. Mistä se ehdollistuma ylipäätänsä tulee ; koska on "THE DAY", pitää lähteä vääntäytymään suuntaan tai toiseen suorittamaan rituaaleja.

Entä ne muut, ei juhlapäiviksi luettavat, 357 päivää sitten? Niidenkö on tarkoitus olla harmaata arkea? Onko nautinnolle lupa vain määrättyinä päivinä?

Juhlien lähestyessä päässä alkaa takomaan ajatus, että kaiken pitää onnistua. Tavoitteena on täydellisyys. Se aiheuttaa stressiä - pahimmassa tapauksessa viikkoja ennen H-hetkeä. Vuorokausia kuluu järjestellessä tulevaa tapahtumaa - vaikka tulevaisuus on niitä "jos Luoja suo ja hyvin käy" - hommia.

Ohjelauseet, jotka kehoittavat elämään jokaista päivää kuin viimeistä ja tekemään arjestakin juhlaa, kuulostaa äkkiseltään rikkaan kirjoittamalta vittuilulta. Mutta pointti lienee viaton ; ei pitäisi odotella tiettyä päivää tehdäkseen jotain erikoista.

Arki ja juhla on keksittyjä käsitteitä. Kalenteriin painetun, yleisesti hyväksytyn juhlapäivän mieltäminen juhlaksi saa arjen tuntumaan ankeammalta, ja arjen mieltäminen arkena puolestaan kapitalistit rikastumaan juhlien aikaan.

Mutta niin. Kaippa se on jotain massapsykologista-vouhotusta ; jos jonkin asian ympärille on kerääntynyt lauma ihmisiä, sitä on päästävä katsomaan. Vaikka itseä ei edes niin kiinnostaisi, mutta kun muutkin tekevät.

.

(kuva: tuntematon)

Kesänmakuisia...

.

"Perämoottori rupsuttaa rauhalliseen tahtiin. Kotirantaan on vielä matkaa. Pystykorva seisoo keulan kaidetta vasten, katsellen ja kuunnellen ohi vierivää maisemaa."

------

"Istun rantakalliolla. Jalkani tukee keppiä, jonka päässä paistuu makkara. Aurinko on laskemaisillaan ja ruoka valmistuu hiljalleen - sitä odotellessa kirjoitan tätä."

------

"Pihasaunan lauteilla kuivuu metsätöissä kastuneet kintaat ja saappaat. Heittelen löylyä ja kun pyyhkäisin huurun nähdäkseni ulos, pääskynen lennähtää ikkunan ohitse."

.

(kuvassa Bella)

Kauneus ja kärsimys

.

Ylittäessäni Mannerheimin tietä vastaan astelee nelikko. Kaksi trendikkäästi pukeutunutta miestä ja kaksi viehättävissä vaatteissa olevaa naista. Minussa herää kateuden tunne - sen synnyttää miesten ulkonäkö ja näiden naisseura.

Viileä merituuli heilauttaa hameiden helmoja ja menee avoinaisista paidankauluksista sisään. Kun ohitamme toisemme, katson tarkemmin ja huomaan vähäeleisesti kalisevat leuat.

Minä en ole kylmissään, mutten myöskään kiinnostavan näköinen. Päälläni on iso, muodoton musta toppatakki, sen huppu ja pipo vedettynä syvälle päähän. Kävelen kädet taskussa ja olemukseni on muutenkin luotaantyöntävä. Tämä on valintojen maailma. Tällä kertaa minä valitsin lämmön - tytöt eivät hymyilleet, mutta pysyin terveenä.

.

Kakkahätä kahvilassa

.

Tee hautuu kupissaan. Istun puoliltapäivin Kauppahallin kahvilassa katselemassa. Ihmisiä kaartelee jo, kuin lokkeja kalastusalusten yllä. Linnut tarttuvat kaikkeen mitä irtoaa. Ihmiset kiertävät arvostellen tiskiltä toiselle, etsien jotain tiettyä. Tai sitten kiertävät vaan, vailla varsinaista tarvetta ja pysähtyvät jos jotain kiinnostavaa näkyy.

Ihmiset voivat tehdä niin, ihmisillä on rahaa. Sillä saadaan lunastettua mieleistä sisältöä elämään ; makuja, tuoksuja, estetiikkaa ja elämyksiä.

[Kassakone kilahtaa - raha vaihtaa omistajaa]

Jonoon ilmestyy pari blondia ja havahdun kirjoituksiltani. Tee on kerennyt kitkeröityä. Nostan sihdin ja sekoittelen vielä lämmintä juomaa. Kaksikko istuutuu viereiseen pöytään. He avaavat kaulahuivejaan ja laskevat pitkät takkinsa tuolinlaidoille. Varttuneita, mutta viehättäviä naisia... Keskityn jälleen kirjoittamiseen ;

Raha helpottaa yksilönä olemista ja erottumista. Voimme hankkia vaatteita, jotka viestii aatteistamme. Voimme valita ravintolan, ruoan ja juoman, kirjan, harrastuksen ja antaa niiden kertoa sivistyksen, sekä varallisuuden tasosta. Tietynlaisiin paikkoihin kerääntyy tietynlaista porukkaa ja he tietävät kuuluvansa samaan "heimoon". Valinnanvaraa ja mahdollisuuksia suurkaupungista löytyy. Siksi ihmisten - ulkoinen - kirjo on niin värikäs.

Nostan katseen jälleen muistiinpanoiltani ja tuon käden leualleni. Naputtelen kynää pöytään ja mietin muka jotain - sitähän se ruumiinkielellisesti viestii. Oikeastaan en mieti muuta kuin, että kylläpä kakattaa.

Ja katsellessani näitä ympärillä istuvia, käytävillä käveleviä ihmisiä, niin riippumatta laseista, takeista, salkuista, repuista ja hiukista. Riippumatta siitä, miltä kukanenkin ulospäin näyttää, luulen kaikkien sisimmässään tuntevan samaa ; kakkahädän.

.

Päivän kuva: Going home

.

kuva: tuntematon

.

Pitikin sattua

.

"Kävellessäni junan vessaan, tukeva mies tulee sieltä juuri. Hänen jättämänsä haju on hirveä. Kusen paidankaulus nenän edessä, pidätän hengitystä, enkä todellakaan jää pesemään käsiä. Avatessani oven, näen kauniin tytön odottamassa vuoroaan..."

.

Hieman toisenlaisia tuokiokuvia

.

"Seuranani on vain ajatukset ja useimmiten ne riittävät. Mutta silloin tällöin, kuten tässä hämärtyvässä syysillassa kaipaan kauneutta jota syleillä, sydäntä jolle puhua."

"Siitä on vuosi kun suudeltiin. Muistan sen hyvin. Kuinka istuimme yöllä järvenrannassa nurmikolla katselemassa taivaalle - ja tänään, tasan vuotta myöhemmin, tähdet loistavat yhtä kirkkaina kuin tuolloin."

"Tiedäthän, ettet enää tarvitse sanoja saadaksesi minua kiinnostumaan. Pakahduin silmiesi kauneudesta ja olemuksestasi jo ensimmäisellä kerralla kun nähtiin. Siksi olen vierelläsi nyt. Haluan pidellä sinua ja tuntea kun sinä pitelet minua. Liikaa näytelmää, liian paljon sanoja muutenkin. Ollaan näin ja annetaan sielujen koskettaa toisiaan. Hiljaisuudessa ne tulevat esiin ; "hyshh, katso silmiini...tunnetko sen?"

.

(kuva: tuntematon)

Suomalaisuus - ennen ja jälkeen television

.

92. itsenäisyyspäivä oli ja meni.

Laskivat seppeleitä ja sytyttelivät kynttilöitä Suomea puolustaneiden muistoksi. Vaan eipä sillä sen suurempaa arvoa ollut. Näyttävimmät ja rumimmat puvut oli linnanjuhlienkin tärkein osuus. Samaisten juhlien jatkoilla huonot juontajat juttelivat humaltuneiden vieraiden kanssa, ja koomikko hassutteli imitoimalla presidenttiämme Tarja Halosta (aika mautonta).

Vanhoillinen tiukkapipoisuus on sukupolveni myötä löysännyt. Huoneen nurkassa oleva ruutu ei ole enää Pirun Silmä, vaan kasvattaja, tiedottaja, osa ja apu kanssakäymistilanteissa. Eräässä siinä tulleessa ohjelmassa Ben Tsyskowitz (miten se lie kirjotetaan) sanoi, että 70-, 80-luvulla politiikka oli "se juttu". Tänään harvaa kiinnostaa. Mielummin hypitään hyppyreistä, sponsoritarroja olevissa tamineissa, nauhoitetaan englanninkielistä musiikkia ja koiria kanniskellaan käsilaukuissa.

Takaisin Linnaan. Lähestyksessä haastateltiin myös Sir "last man standing" Mannerheim-ristin ritaria. Vanha mies kehoitti pitämään kiinni siitä, mistä on kova hinta joskus maksettu. Metsissä sodittu, soita kuokittu kuviksi ja poltettuja kyliä uudelleen rakennettu pettuleivän voimin.

"Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erityisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi..."

(Siinä Wikipediasta, miten kyseinen risti on ansaittu.)

Kyllä armeija nykyäänkin palkitsee : Jos kävi iltavapaiden aikaan liikkumassa ja merkitsemässä nimen n.3km:n päässä olevaan juoksuvihkoon seitsemän kertaa, sai yhden "kuntsarin" , eli kuntoisuusloman, eli ylimääräisen vapaapäivän. Myös muita mitaleita oli mahdollisuus ansaita, esimerkiksi uimalla 25-metrisen altaan neljä kertaa päästä päähän.

Meistä pullamössökansalaisista ei olisi enää siihen, mihin esi-isistä oli. Alkaisi itkettämään, kun paksusankaiset, nollavahvuuden graafikko-kulissi-lasit menisi rikki vihollisen kiusatessa. Kylmän koetellessa ei pääsisikään trendi-kahvilan lämpöön tilaamaan 3,5o maksavaa, Saku Torssosen lanseeraamaa, "Piparjuuri-bosenmarja-marenki-juurekas-porkkana-guacamole-fencoliteetä".

Sama nostaa kädet ylös. Voihan sitä menestystä hamuta, tietokonetta pelailla ja palkkarahoilla uusia vaatteita ostella minkä valtion lipun alla tahansa. Ulkomaillehan tuo tuntuu väki vapaaehtoisestikin haaveilevan elämään "parempaa elämää". Työttömyyspäivärahat voisi venäläisenä olla tosin vähän huonommat, mutta taas toisaalta votka, bensiini ja pähkinät halvempaa.

Ja tähän loppuun vielä täydennettävä lause :

"Suomi ja suomalaisuus tarkoittaa/merkitsee minulle sitä, että..."

.

Vuosi ilman asuntoa

.

Kokemuksesta olen kiitollinen, aika oli vaihtelevaa. Asustelin vanhempien luona, kavereiden sohvilla, mummolan vinttikamarissa, lentokentän lattialla, yöjunissa ja hotelleissa.

Sitä vieraalle aina sanotaan ; ole kuin kotonasi. Ei se niin kuitenkaan mene. Aina sitä - jo kohteliaisuissyistäkin - on mukauduttava isäntäväen aikatauluihin ja elintapoihin. Ei voi kävellä munasillaan jääkaapille tai vaihella kanavia tv:stä, kun siltä tuntuu.

Olo oli kokoajan jotenkin keskeneräinen. Takaraivossa kulki kysymys ; minne mennä seuraavaksi ja mitä tehdä. Kuusamosta aikalailla kaksi kuukautta sitten lähtiessäni, suoraansanottuna vitutti se tilanne - näkeehän sen silloisista kirjoituksistakin. Silloin lähdin kävelemään.

Orastava tauti puhkesi. Nukuin taivasalla yöpakkasessa ja liftailin tietäni eteenpäin. Kolmannen päivän iltana kuumetta oli 39 ja olo maailman paskin. Sairastin reilu viikon ja tuona aikana ajattelin asioita. Nyt reissusuunnitelmien rinnalle, vaakakuppiin vastapainoksi, nousi myös oma kämppä. Makasin tosiaan velipojan luona ja seurasin hänen toimiaan ; keitteli kahvia, kuunteli musiikkia, käväisi koneella ja väliin ulkona harrastelemassa. Se näytti mukavalta.

Kun tervehdyin, päätös reissuunlähdön ja oman asunnon välillä odotti vielä. Helsingissä sain yöpaikan ystävältä ja väliin olin hostellissakin, kun halusin antaa talonväelle rauhaa. Istuin busseissa tietämättä mihin ne menee. Tiesin kuitenkin, että päätepysäkiltä ne kääntyvät takaisin. Katselin ihmisiä ja tuntui, että jokaisella heistä oli paikka, jonne pimeän tullen mennä. Minä vaeltelin kaduilla ja odotin jotain. Siinä vaiheessa vaaka alkoi kallistua asunnonhankinnan puoleen.

Vuokrakohteita riitti, mutta niin myös hakijoita. Käväsin muutamassa näytössä nyökyttelemässä päätä kymmenen muun kanssa, "ompa kiva joo", ja täytin jotain kaavakkeita. Huomasin, että työtön ei sijoitu kovin korkealla siinä listassa, jossa katsotaan maksuvarmuutta. Viimein asunto kuitenkin löytyi - ja samana viikonloppuna syntyi vanhempia kiittävä kirjoitus. Porukat lastasivat pakettiautoon varastossa ollutta irtaimistoani ja ajoivat yötä myöten 800km. Nukuttiin tyhjän huoneen lattialla pari tuntia ja kannettiin seuraavana päivänä kamat sisään.

Avot. oli kämppä. Mutta kovin kodikkaalta se ei alkuun tuntunut. Ennemminkin hotellihuoneelta. Tilpehööri ja krääsä puuttui.

Nyt kuukauden ajan, kun Koillissanomia ja muita lehtiä on kerennyt kertyä hyllyyn, vaatteita ja sukkia sinne tänne, vähän pölyä lattioille, muutamia kuvia seinille ja tiskiä altaaseen, alan viihtyä.

Pitkästä aikaa on mukava olla paikallaan. Käydä kauppahallista pihvi ja paistaa se, kun on nälkä. Lähtiessään ulos vaikka keskellä yötä, ei tarvitse ilmoitella kenellekkään ja olla pyytämässä avaimia lainaan. Saa rauhassa tehdä mitä tekee ja odotella kesää...

"Peace - that was the other name for home"

- Kathleen Norris

.

Saattaa jäädä sanomatta

Nuoruusajan ihastus seisoo edessäsi, olet kuullut hänen rakentavan kotia jo toisen kanssa. Suudelmat ovat hiljaisia toiveita, jotka kuitenkin näkyvät silmien hehkussa. Mutta kun kostuneet huulet viimein avautuvat, kuuluu vain ; "miten sinulla menee nykyään?"

Lyhyesti sanottuna

.

...elämän kuuluisi olla kuin japanilainen runous ;

yksinkertaista ja kaunista.

(kuva: tuntematon)

Tuliaislahjat, ja lahjat ylipäätänsä

Olin reissussa, joten olo oli kuin velvoitettu hankkimaan tuliaisia. Ostin savisen figuurin, joka oli esittävinään jotain. Viisi minuuttia siitä, tulin katumapäälle ; "Miksi oikeastaan ostin tämän?"

Siksikö, että ihmiset odottavat minun tuovan tuliaisia? Vai siksikö, että itse oletan heidän odottavan ja haluan lunastaa ne odotukset esineillä, joita luulen toisten luulevan minun tuovan? En osaa sanoa.

En yleensä ostele lahjoja. Minusta se ei ole mukavaa - ainakaan silloin, jos se tehdään samasta syystä, kuin esittäytyessä kätellään.

Mutta... loukkaannutaanko siitä, jos matkoilta tullaan ilman tuliaisia? Herääkö kysymys ; "Eikö hän ajatellut minua, enkö ole hänelle tärkeä?"

(kuva : tuntematon)

Päivän mietelause :

"No act of kindness, no matter how small, is ever wasted."

- Aesop

Alkoholin sävytteisiä tuokiokuvia

.

"Epävarmat asekeleet alkavat käydä tutuiksi. Pidän olostani. Se on hämärtynyt ja välinpitämätön kaikkea sitä kohtaan, jota etiketein ja papereilla hallitaan. Huomenna on töitäkin, mutta otetaan askel kerrallaan. "Onhan sentään syntymäpäiväni", ajattelen."

"Vaellan humalassa öisillä kaduilla. Pysähdyn erään kukkaistutuksen kohdalla ja avaan housuni. Tähdet näkyvät. Katson niistä yhteen ; "Sinä ja minä...me olemme samanalaisia", mongerran ja kusta lirahtaa lahkeelle."

"Istun aamuyöllä autokatoksessa. Kuuluu kenkien kopinaa, puheensorinaa. Odotan hiljaa, kunnes ne lakkaavat ja hiippailen ovelle. Sen avaa kihlattu nainen. Pujahdan sisään ja vietämme kiihkeän yön. Seuraavana päivänä painin moraalisten kysymysten parissa."

(kuva : http://illuminatii.wordpress.com/)

Päivän kuva: into the enchanted

.

- Sergio Lopez

Aidot tunteet

.

"Kun itket, pelkäät, rakastat, kuuntelet tai koet jotain uutta oikein kunnolla, ei millään muulla siinä hetkessä ole väliä.

Eräs kirurgina toiminut mies kertoi ; "Olen nähnyt monenlaisia kohtaloita. Monen omaisen odottavan tietoa kriittisessä tilassa olevastaan läheisestä. Ei heistä kukaan, ei kukaan ajatellut korjaavansa kyyneleiden sotkemia meikkejä, tai sitä, pitäisikö vaihtaa uudempaan autoon."

Iloisempana esimerkkinä musiikki. Kun laittaa hyvän kappaleen soimaan, niin sen aikana ei tule tuskailtua, mistä saisi rahat noihin maksua odottaviin laskuihin. Kun talven jälkeen ensimmäisen kerran pulahtaa järveen, niin kaikki muu katoaa, on vain se alkushokki.

Siitä ne kai erottaa. Sellaiset hetket ja tilanteet, joissa eniten elää - joissa tunteet ovat aidoimmillaan. "

.

(kuva: tuntematon)

Päivän kuva: Paques

.

- Bayard Jeunesse

.

Työhaastattelu

.

Tulipa käytyä työhaastattelussa - viestintä- ja markkinointihommiin.

Aamulla, vaikka kello oli hyvissä ajoin soimassa, uni maistu ja heräsin vajaa tunti ennen sen alkua. Ai että ramasi. Join lasillisen Beroccaa, yritin pomppia ja seistä käsilläni virkistyäkseni. Pesin hampaat, sutaisin partavettä, pukeuduin kauluspaitaan ja kaivoin räät nenästäni, "Noniin, hyvin se menee."

Paikka sijaitsi naapurissa, aivan kadun toisella puolella. Oli hieman aikaa, joten kävelin vielä korttelin ympäri haukkaamassa happea ennenkuin menin sisään. Vahtimestari ohjasi viidenteen kerrokseen, josta sanoi viran nykyisen haltijan tulevan hakemaan meidät.

Hakijoita haastatteluun oli kolmestakymmenstä valittu kuusi. Ensimmäisen session oli ilmoitettu olevan ryhmähaastattelu. Käteltyämme otimme nimilaput ja istuimme paikoilemme. Työpaikan edustajisto (kolme henkilöä) istuutui hieman etäämmällä.

Fläppitaulun sivut vedettiin esiin ja homma alkoi. Haastattelu koostui kysymyksistä, joihin joko yksitellen tai keskustelunomaisesti vastailtiin. Olipa siinä lisäksi myös ryhmätehtävä, jossa piti suunnitella joku markkinointikampanja.

Siitä huolimatta, että tälläiset tilanteet jo jännitystekijöiden puolesta ovat "hate-listani" top-5:ssä, vastailin ja puhelin kohtuu jämptisti.

"Jaakko, kuinka tärkeä osa markkinointiviestintä on yrityksen imagoa?" Pohjustin vastaustani jollain diipadaapalla ja totesin, että esimerkiksi kotisivujen ja esitteiden laadun luoma kuva, on se, jollaiseksi koko yritys palveluineen mielletään. "Siksi hyvän ensivaikutelman teko on tärkeää", tuumasin ja jatkoin, "Samahan se on ihmisissä, kyllä minäkin ennen tänne tuloa yritin laitella hiuksiani hienosti, vaikka ei niitä juuri olekkaan", sanoin ja hieroin 4mm:n siiliäni.

Aika vierähti ja tilaisuus oli loppumaisillaan. Haastattelijat kiittivät meitä käynnistä... ja voisin vaikka vannoa, että yksi heistä iski silmäänsä kun käteltiin, joten jokseenkin toiveikkaana talosta poistuin.

Eipä mennyt kauaa, kun puhelin soi. Olin päässyt seuraavalle tasolle.

Seuraavana aamuna kuvio toistui ; torkkuajastinta tuli paineltua. Ilmaannuin kuitenkin ajoissa portfolioni kanssa paikalle. He kertoivat pitävänsä kuvistani, sekä tyylistä yleensä, mutta iltapäivällä sain puhelun, jossa kerrottiin paikan menneen kokeneemmalle tekijälle.

Ei dulu midy.

Oli säännölliset työajat jo niin lähellä, että ihan hiki tuli.

.

(kuva : tuntematon)

Päivän mietelause :

.

"If you don't know where you are going,

any road will get you there."

- Lewis Carroll

.

Päivän kuva: without You i'm nothing

.

.Tämän tuntemattoman tekijän stencil-tagin huomasin, kun eräänä iltana astelin Toista Linjaa kohti Hakaniemeä. Paljon taidetta talojen seiniltä löytyy, mutta tämä oli toisenlainen. Se pysäytti.

Samana sateisena iltana kuvasin myös Kallion kirkon. Kuvat on otettu käsivaralta, ja vaikka ISOherkkyys oli säädetty tappiin (joka tuossa 20d:ssä on 1600), valotus oli silti 1/15. Yllättävän tarkkoja niistä kuitenkin tuli, ainakin näin pienessä koossa katseltuna.

.

haavoittunut koppelo

.

Näin haavoittuneen koppelon tien laidassa. Pysäytin ja peruutin sen kohdalle. Koppelo juoksi pientareelta pusikkoon.

Tietäisin saavani sen kiinni, mutta mitä tekisin? Lopettaisinko kärsimykset - joita luulen sillä olevan - vai jättäisinkö sen piiloonsa toivoen, että se toipuu jälleen lentokykyiseksi?

...tällä kertaa päädyin jälkimmäiseen.

(kuva: A.Haapala)
.

Päivän mietelause:

Wine gives a man nothing... it only puts in motion what had been locked up in frost.

~Samuel Johnson
.

Päivän kuva:

.


- Frédéric Christol
.

Tämän hetken tunnelmat

-
Istun rovaniemeläisen hotellin aulassa. Tulin pari tuntia sitten tapaamiseen, joka koski ruokakuvaus-sessiota. Se pidettiin ja jäin naputtelemaan konetta.

Tee on vielä lämmintä. Raollaan olevien verhojen välistä näkyy kadulle. Alkaa hämärtyä, ihmiset pääsemään töistään. Sohvalla vanhempi mies lukee lehteä ja toisella puolen aulaa kaksi miestä keskustelee venäjäksi. Aulabaarin vuorossa oleva nainen käy keräämässä kuppeja. Joku turisti lukaisee sähköpostit viereisellä koneella ja kuulokkeista kuuluu The Baseballs - Hey There Delilah

Olen ollut paikkakunnalla pari vuorokautta, kaverin luona lattialla köllötellyt. Yöt menee valvoessa, aamupäivät nukkuessa. Tekeminen on aika vähäistä, odottelen kuvauksia, jotka yritetään sovittaa tämän viikon loppuun. Kävelyt, ateriat ja töllötin täyttää päivät.

Tuntuu, että pitkästä aikaa katse saa hengittää. Näkee niin kauas horisonttiin, ettei oikein erota mitä siellä on. Viime viikkoina kun on ollut kerrostalojen ympäröimänä, niin järvien ja metsien näkeminen on mukavaa.

Mutta nyt höpinät sikseen.
-

(kuva: cityhotel.fi)

Tuoretta leipää, kiviä joesta

Hyvin nukutun yön jälkeen aamun ensimmäiset auringonsäteet . Sänky on sijoitettu niin, että näkee ulos vielä maatessaan.

Makuuhuonen oven aukaistuani kuulen parketin rapisevan. Isännän heräämisen kuullut koira ilmestyy nurkan takaa takajalat sutien. Silitän sen päätä, kaadan maahan ja rapsutan mahaa. "Lähdetäänpä ulos". Meillä on elukan kanssa tapana juosta kilpaa puusillalle, joka ylittää pienen joen. Koira voitti nyt, niinkuin yleensä.

Sillan jälkeen alkaa polku. Se kulkee vanhan ja vehreän metsän läpi jatkuen mäelle. Mäen laki on puuton ja vihreä. Sen rinteessä on raunioitunut rakennus. Nykyään siinä yöpyy jäniksiä ja muita eläimiä. Hajuvanat vetävät koiran sinne. Hölkkään perässä ja kiipeän kivijalan päälle seisomaan. Se on sen verran korkealla, että näen mäen takaa alkavan kylän rakennuksia. Aurinko tekee nousuaan, sen valo on vielä pehmeää.

Äskettäin ylitetty joki levenee kylää lähestyttäessä. Kylään johtavan tien silta on tehty kivilohkareista. Sen päältä myötävirtaan katsoessa joki laajenee lahdeksi ja siitä järveksi. Paikalliset kalastajat ovat jo laskemassa verkkojaan. Valkamasta kuuluu hauketta, koira juoksee kavereidensa luo. Kävelen kivistä katua toivottaen muutamalle vastaantulijalle huomenta. Siihen vastataan. Rutiini on tuttu, kaupasta ostan tuoretta leipää ja maitoa.

Vaihdettuani kuulumiset kaupanpitäjän kanssa lähden takaisin. Ylittäessäni kivistä siltaa vihellän sen kummemmin taakse katsomatta. Tiedän koiran kuulleen sen ja tulevan perässä, ennemmin tai myöhemmin.

Ilma on lämmennyt sen verran paljon, että takaisin talolle päästyä aukaisen ikkunat. Ne avautuvat sisäänpäin, ja auringon valo pääsee läpikuultavien verhojen läpi huoneeseen. Päivän paikallislehtikin on jo tullut. Nyt vain odotellaan maitoon keitetyn kaurapuuron valmistumista.

Puuroa lusikoidessani, koirakin juoksee kieli poskella kohti kotia ja tulee sisään. "Mennäänkö herättämään *nimi*", kysyn ja koira nyökkää. Hiivimme makuuhuoneen ovelle. Näytän kahdella sormella silmiäni, jonka jälkeen osoitan sänkyyyn. Näin ilmoitan, että hänen täytyy pitää silmällä sitä. Hiivin ikkunalle ja vetäisen verhot auki. Samassa koira hyppää sänkyyn. Mutta missä on kohde?

Rakkaus on vapautta, ei sitoutumista. Tyttö, joka sen ymmärtää, on herännyt kun kävimme kylällä ja lähtenyt kävelylle. Jäljet johtaa joen yläjuoksulle. Siellä tyttö pyörittelee rantavedestä poimimiaan kiviä käsissään. Koiran kerettyä luokseen hän silittää sen turkkia ja nostaa katseensa minuun ja nousee. "No löytyykö mitään", kysyn. Hän avaa kämmenensä ja näyttää mustaa ja sileää kiveä, jossa on valkoinen viiva, "Tälläinen". "Se on hieno".

.

(kuva : Jeffrey Newcomer)

.

Eräs ilta

.

Ohuiden verhojen läpi erottuu lieden äärellä istuva hahmo. Sikarin paksut savut katoavat tuulettimeen.

Pihalla on pimeää ja räntä loskaa kadut.

Palmuilla koriteltuun tuliaistuhkakuppiin kertyneet tulitikut rasahtavat, kun mies tumppaa sikarinsa. "Siinä oli elitismiä kerrakseen", miettii hän pyöritellen kympin maksanutta argentiinalaista viiniä kädessään.

Noustessaan ylös, mies laskee tyhjentyneen lasin tiskialtaaseen ja jatkaa juomista pullonsuusta.

.

Päivän kuva:

Uusi ulkoasu

Uusi ulkoasu syntyi sattumalta. Olin säätämässä aivan toisenlaista kuvaa ja etsin netistä sopivaa fonttia, kun törmäsin nyt käyttämääni SF Fedoraan.

Pienempänä pidin Indiana Jones elokuvia ja pelejä parhaimpina. - varsinkin Lucas Artsin ... And The Fate Of Atlantis "use, pick up, look" - seikkailupeliä. Siinä etsittiin Atlantiksen kadonnutta kaupunkia ja voi pojat, että se oli vaikea ja mielenkiintoinen löytöretki.

Kuvittelin jo tulevani arkeologiksi, ennenkuin selvisi etten ehkä pääsekkään juoksemaan pyörivää kivenjärkelettä karkuun ansoilla täytettyyn luolaan, vaan todennäköisemmin hapsuttelemaan pensselillä soramontun seiniä.

Joka tapauksessa. Säädettyäni tekstin värit ja kaarevuuden kohilleen, lätkäisin kartan taustalle ja lopputulos miellytti heti. Ei entisessäkään varsinaista vikaa ollut, mutta se nyt oli vähän... pikkuvanha ja liian vakava.

Lopuksi piti kehitellä vielä jotain tasapainottavaa tekstiä. Selailin vanhoja julisteita ja päätin varioida Raiders Of The Lost Ark:sta jotain. Ensimmäisen version viimeinen sana oli Peace, mutta kuten eräs anonyymi kommentoija taannoin kirjoitti ; rauha löytyy jokaisesta itsestään, joten päädyin käyttämään Meaning, eli tarkoitusta.

Olipa se sitten elämän-, havainnon- tai jonkin tapahtuman tarkoituksen pähkäilyä, niin ...

Tiittidittiiitiittidii, tiiittidittiiiii tiittiitiidii...

Tässä vielä linkki Indiana Jonesin tunnariin.

.

Tarina tyytyväisyydestä

Talonpoika on tuomassa puintisatoaan kylään. Vuohi auttaa kantamusten kanssa, kunnes saavutaan Myllärin luo. "Tuolla se on lysti homma", ajattelee talonpoika kantaessaan säkkejä sisään, "Jyviä vain jauhaa, kun minä joudun pellolla raatamaan."

Miehen lähdettyä Mylläri viimeistelee edelliset pussit ja lähtee toimittamaan jauhoja Sepän talolle. Verstaan ovi on auki ja Seppä työssään. "Tuo se on varmaan mukavaa hommaa, saa takoa ja tehdä kaikenlaista", ajattelee Mylläri mielessään, "ei ole yksitoikkoista niin kuin minun työni".

Mylläri havahtuu mietteistään ja lähtee. Pihalla univormuinen mies kävelee häntä vastaan, tervehtii ja menee sisään verstaaseen. "Ovatko miekat jo valmiina?", mies kysyy, "Tuossahan nuo nurkassa ovat", vastaa seppä, "kaikki 75". "Mainiota, seuraava erä saapuu huomenna", mies sanoo ja poistuessaan tiputtaa rahasäkin alasimen päälle.

Seppä jatkaa takomistaan ; "kyllä on armeijalla kevyet tehtävät näin rauhan aikaan", hän tuumii pyyhkiessään hikeä otsaltaan, "on varmasti lystiä olla siellä töissä, ei kädet kipeydy rasitukseta kuten täällä."

Sillä aikaa lähetti on kerennyt takaisin linnalle. Hän jättää miekat asevarastolle ja ilmoittautuu esimiehelleen. Komentaja kuittaa tiedon ja lähtee viemään viestiä eteenpäin Keisarille.

"My Lord, huolto etenee ajallaan", komentaja aloittaa, "mutta maksaa odotettua enemmän". Keisari nyökkää. "Meidän on karsittava jostain. Neuvosto ehdottaa kansalle jaettavan ruoan määrästä", sanoo komentaja ja jatkaa, "mitä tehdään? valta on Teidän."

Kruunupäinen mies nousee ja kävelee ikkunalle. "Ilmoitan päätökseni huomenna. Voitte poistua."

Tuuli heilauttaa verhoja ja silloin Keisari näkee Talonpojan vuohineen kylätien laidalla. "Kuinka helppoa hänen arki mahtaakaan olla", Keisari huokaa, "ei tarvitse kantaa vastuuta toisista ja tehdä suuria päätöksiä. Saa tuolla lailla, olla vain."

Alhaalla vuohi repii ahnaana kasvillisuutta kitaansa. Sen häntä heilahtelee kevyesti. Eläin nostaa päätään ja näkee linnan ikkunasta katselevan Keisarin, eikä ymmärrä arvoasemien päälle mitään. Ruohikko maiskutellessaan, Vuohi katselee ympärilleen ja miettii ;

"Hmm...tämä ruoho maistuu kyllä hyvältä - niin kuin kotonakin."

.

(kuva : wordpress)

Päivän kuva:

- Banksy

Päivän mietelause :

"Ask not what you can do for your country

- ask what's for lunch."

- Orson Welles

Kuinka kunnioitettavaa vanhemmuus onkaan

Kuinka uhrautuvaisia ja lapsensa etusijalle asettaneita ihmisiä vanhempani ovatkaan olleet. Hankala käsittää, miten joistain voi löytyä sellaista voimaa. Omaan ikääni mennessä olen kerennyt kokea työssäkäynnin ja seurustelusuhteen. Ja kokemukseni mukaan kumpikin niistä on väliin kohtalaisen raskasta. Mitähän se on, kun siihen lisätään vielä lapset?

En välitä, tai jaksa muistella enää heidän riitojaan, joita yritettiin kaunistella. Vaikka isännän "yhdellä käynti" saattoi venähtääkin pariin päivään, vaikka alakerrasta kuuluikin huutoa, itkua ja syyttelyä. Varttuessaan huomaa, että se on elämää ja ihmiset ovat ihmisiä. Aina meistä lapsista kuitenkin huolehdittiin - kuin myös eläimistä.

Se on ollut varmaan melkoista hommaa. Pitää talous kunnossa, katsoa itsensä ja vielä jälkikasvunsa perään. Järjestää aikaa, tehdä lomareissuja kakaroiden kanssa ja muutenkin säätää kaikennäköistä. Pitää juhlia, kuskata harrastuksissa ja lääkäreissä, ostaa tavaraa niin, ettei lapsilla olisi tarvinnut tuntea muka huonommuuttaan kun Joulun jälkeen kerhossa kertoiltiin mitä kukanenkin oli lahjaksi saanut.

Rakkaudesta puhuttaessa täytyy todeta, että välittämisen osoittaminen on joskus pinnallista. Uskon kuitenkin hartaasti, että se on parhainta ja uskaliainta mitä silloisella luonteenlujuudelle voidaan näyttää. Ei ole helppoa paljastaa syvimpiä tunteitaan lähimmäisilleen. Siksihän siitä kirjoitetaankin niin paljon lauluja ja kirjoja, kun kaduttaa sanomatta jääneet asiat.

Nyt melkein vituttaa, kun kelaan tapaa, jolla vanhempien rakkaus ja teot on palkittu. Se on ollut riittämätöntä. Mielestäni arvokkainta mitä me lapset voisimme heille antaa on, että yhteen ääneen sanoisimme ;

Isi ja äiti, kiitos kaikesta mitä vuoksemme olette tehneet. Mitkään sanat tai teot eivät riitä osoittamaan sitä arvostuksen määrää, jonka henkilökohtaiset uhraukset ja edesottamuksenne ansaitsisivat. Olemme kiitollisia ja onnekkaita, että saimme teidät kasvattamaan ja johdattamaan meidät tälle elämäntielle.

Tähän loppuun vielä henkilökohtainen johtopäätös : Taitaapa olla matkaa vielä siihen, että itse olisin valmis vanhemmaksi. Ensinnäkin kärsivällisyyttä pitäisi opetella. Taloudellista tilannettakin tulisi luultavasti kohentaa. Hyväksyä aikaiset aamut jonkun toisen menojen vuoksi... ei tulisi mitään. Voi s*atana, kuinka epäkypsä sitä monessa suhteessa onkaan.

.

Lapsuuskesien kohokohta

"Myymäläauto tulee, myymäläauto tulee", lapset huusivat riemuiten. Ääni kuului jo kaukaa, ennenkuin aina odotettu keltainen auto ilmestyi metsäisen mutkan takaa. Se nostatti pölypilven ja pelästytti pääskyset puhelinlangalta.

Auton kääntyessä pihaan piti odottaa etäämmällä kunnes se pysähtyi. Jos oli nopea, pääsi avaamaan hydraulisen oven nappia painamalla. Lasten ostoslista oli helppo muistaa - sen ainoa kohta oli jäätelö. Kun isompien avustuksella mieluinen maku oli löytynyt, tuutit näytettiin kuljettajalle, joka kirjasi ne omia ostoksiaan keräävien vanhempien piikkiin.

Auringon paisteessa nurmikolla kesä oli parhaimmillaan - pääskyset lauloivat taas langalla ja jäätelö levisi pitkin suupieliä.

.

(kuva: tuntematon)

Sateen jälkeen

Kellon lähestyessä kolmea yöllä, makaan sängyssä otsalampun punaisessa valossa.

Lampun valo ja kädestä paperille muodostuva varjo muistuttaa sävyiltään äskettäin kävelyllä ottamaani valokuvaa.

Ulkona on rauhallisin hetki. Suurin osa baareista on ovensa sulkenut ja liikenne lakannut. Mitä nyt taksi taksi tai poliisi saattaa tulla sillon tällöin vastaan.

Siinä missä Kuusamossa rauhan saa erämaasta, täällä tyyneys löytyy keskiyöstä. Kun bussit ja junat jättävät viimeiset lastinsa ja lastina olleet ihmiset vetäytyy asuntoihinsa, jää kaduille vain muutama kulkija - niin ja citykanit.

Se on ainoa hetki vuorokaudesta, jolloin on niin hiljasta, että voi kuulla aaltojen äänet lahdella ja nähdä muutaman tuikkivan tähdenkin. Yö on yksi kauneimmista ajoista - ja parhaimmillaan sekin on sateen jälkeen, jolloin asfaltin pinta saa neonvaloväreihin uuden elon.

Öisellä asemalla

Seison odottavan näköisenä, vaikken odota mitään - tai ehkä jotain tapahtuvaksi. Rautatieasema on auki myöhään ja kaupungissa jokaiselle vuorokaudenajalle löytyy omat liikkujansa.

Hämärä verhoaa kohtaloita, eikä yö ole ulkokultaisuuden aikaa. Tärkeintä on löytää päämäärä.

Etsijöitä, niitä tämän hiljentyneen rakennuksen seinät pitää sisällään.

.

(kuva : unknown)

Päivän kuva:

- Tiffany Prothero

.

.
Viime postauksen vihaisuus oli ehkä yliampuva, mutta aiheellinen. Sitä edeltäneiden velttojen päivien vuoksi hakeuduin jonkinnäköiseen haasteeseen. 20 kilon kantamus ja hallayö... Tässä tuokiokuvia viikonlopulta ;

"Makaan makuupussissa kangaspala kattonani.
Etäiseltä valtatieltä kantautuu autojen ääniä.
Myöhäisillan pimeys vierelläni toivon,
ettei yöstä tulisi kovin paljoa kylmempi
kuin jo ennestään on."

"Säpsähdän unesta. Ohi ajavien autojen
tiheys on vähentynyt. "Paljonhan kello",
mietin ja kurkistan ulos ;
kuun varjo on siirtynyt vasta muutamalla
tunnilla, ei vielä kannata nousta."

"Järviveteen keitetty puuro ja kuppi teetä
aamiaisena. Hetken ajan nuo kaksi
höyryävää asiaa olivat parasta maailmassa."

"Yö taivaan alla pakkasessa. Tämä kokemus taisi
maksaa keuhkokuumeen verran."

"Tien varressa, auringon tullessa pilven takaa,
seistessä lasken peukaloni ; enhän minä nyt
tarvitse kyytiä mihinkään, säteet lämmittävät
kaikin tavoin."
.

Auringon noustessa lähden

Tämä saa olla viimeinen ilta, kun huomaan istuneeni katsoen tv:tä ja konetta koko päivän. Viimeinen vitun ilta, kun hapan röyhtäisy tuo sipsien vastenmielisen maun suuhuni.

Kolme kuukautta staattista lihastyötä ja hyvinvointia on nyt takana. Lounaita ravintoloissa, huolehtivan äidin läsnäoloa, merkkivaatteita ja vitsejä.

Olen kohta 25 ja kaikki on niin saatanan helppoa.

On tullut aika ravistella itseään, asioita joihin on tottunut. Haluan olla ajatuksineni tuntemattomassa ympäristössä. Itkeä kipeitä jalkoja, kylmyyttä ja yksinäisyyttä.

Aamulla kuitenkin herätä huomaamaan selviytyneeni - ilman sitä kaikkea, mikä kesän aikana ympärilleni on kertynyt.

Mamma-vainaa sanoi aina hyvästellessään ; Jumalan siunasta maalla, merellä ja ilmassa, rakas Jaakko.

Nuorempana naureskelin, mutta nyt otan nuo sanat matkaan. Kiitos.

(kuva: Gavin Bell)
.

Viihdettä viiteen asti aamulla

Väsyttää, muttei malta alkaa nukkumaan. Pitää "facebookata", katsoa mitä toiset ihmiset on touhunnu ja miltä ne uusimmissa kuvissa näyttää.

Muutenkin tyhjänpäiväisten linkkien naputtelu ja lueskelun määrä syö miestä. Vaan minkäs teet, jotenkin sen tiedostaa muttei tee asialle mitään. Tarkasteltiinpa mediaa kuin mediaa missä kontekstissa tahansa, niin viihdeperäinen sisältö on nousussa ja niin myös siihen kulutettavan ajan määrä.

Jaa, mutta pitäisiköhän se vielä katsoa tuo yksi "hulvaton klippi" ja "mun mielest tosi hyvä musavideo" , joiden linkit uusimmissa postauksissa poppas esiin. Sitten alkaa miettimään nukkumaanmenoa ja kysymystä ; mitä helvettiä täällä tapahtuu?

(kuva : GETTY images)
.

Kaupungissa

Parin-kolmen tunnin ajomatkan jälkeen parkkeerasin autoni kauppakeskuksen pihalle. Kävelin vähän likaiset vaatteet päällä sisään. Tytöt kaupassa näyttivät samalta, kuin ohimennen selaamissani kuvastoissa ja pojatkin trendikkäiltä.

Ostokseni tehtyä asetuin liukuportaisiin. Eteenpäin mentiin vaikka itse varsinaisesti ei liikuttukkaan. Siinä vieressä seisoi villisti pukeutuneita lappalaisia japani-nuoria, jotka puhuivat sarjakuvista ja kohentelivat keesejään.

Toisaalta turhamaisuus huvitti, mutta taas toisaalta olisin halunnut olla paremmissa pukeissa itsekkin. Hymyjen saaminen on mukavaa, mutta nyt tuntui, että niitä vaihtoivat vain mannekiinit keskenään.

Takaisin parkkipaikalla pulleat ihmiset tekivät roskaruokatilaustaan mikrofoniin, istuessaan autossaan ja autolla ne ruoat luukulta myös haettiin. Istahdin omaani ja totesin, että kyllä kaupungissa on sitten kaikkea mitä ihminen tarvitsee.

(kuva : tuntematon)

.

Muisto kesästä

Heinää näyttivät haravoivan koko maalaistalon voimin. Kävelin pellon vierellä kulkevaa tietä, kun traktori lähti lähestymään takaa. Ratissa emäntä nosti tuttavallisesti kättään ja kysyin mahtuuko kyytiin. Kärryssä, heinien seassa istui perheen viisi jäsentä verkkareissaan ja t-paidoissa. Soratien hiekka pöllysi kesän lämmöstä. Askartelin korsista jotain ja haltioiduin seurassa olleiden ihmisten vilpittömästä olemuksesta.

(kuva: Marja-Leena Hautala)
.

Päivän kuva : lazy cat

.

(kuva: tuntematon)
.

.

Iltapäivä, makaan vieläkin sängyssä. Taitaa olla maanantai.

Päästyäni ylös avaan verhot tervehtiäkseni todellisuutta. Siinä se on. Edessäni tiilinen toimistorakennus.

Ja noissa samoissa ikkunoissa, istuu samat ihmiset, samoissa asennoissa.

Nyt tiedän, on maanantai.

.

Luonnollinen liikkuvuus

Kehoa tulee kunnioittaa. Se on kunnossa kun luonnollinen liikkuvuus on kunnossa. Hieman surullista nähdä vartaloihin kertyneen kaikenlaista kuonaa niin, että portaiden nousukin tuottaa vaikeuksia.

Kauneutta on monenlaista. Ei sitä sen kummemmin kannata alkaa kategorisoimaan. Muotilehtien pitää lakata olemasta. Kuka ylipäätänsä keksi, että meidän tulisi tietää millä konsteilla pääsemme askeleen lähemmäs ns. täydellisyyttä.

Ainoa oikea kriteeri mitä minulla tulevaa vaimoa kohtaan, noin niinku ruumillisesti on, on se että hänen tulee pystyä kiipeämään puuhun ja hyppäämään parimetrisen ojan yli. Se on hyvä, se riittää.

(kuva : Trisha Brunner)

.

Päivän kuva: Vantage

- IdiotApathy (gorilla artfare)

Puhelinlakossa

Kännykkäni on ollut kiinni parisen viikkoa. Ärsytti 24/7 tavoitettavissa oleminen, jonnin joutavat lätinät, sekä muka tärkeät ilmoitukset ja kysymykset.

Aluksi tuntui, että on huono kaveri. Vaan sitten ajattelin, että soittaja voi soittaa saman asian varmaan jollekkin toiselle ja vaihtaa juttunsa hänen kanssaan - eivät ne kuitenkaan niin henkilökohtaisia olisivat olleet.

Kuinka monille eri aiheille onkaan sama kenen kanssa niitä ruotii (jos mitään "se on mun bestis, enkä kerro salaisuuxii kellekkää muulle" - lässytystä ei lasketa) ? Niinpä. Nopeasti tulee mieleen vain yksi henkilökohtaisen arvon omaava tieto ja se on suvun jäsentä koskeva kuolinilmoitus.

Pientä närkästystä tämä kokeilu on aiheuttanut. Kun kyläilee vanhanaikaisesti - etukäteen ilmoittamatta - siitä ei jostain kumman syystä kaikki tykkää. Ymmärrän toki, että siellä saattaa pornon katsominen tai jokin vastaavaa toiminta olla käynnissä, mutta kyllä minulla on aikaa oven takana odotella se pari minuuttia. Kunhan huudahtaa, että kotona ollaan ; "Oota, mä tuun kohta".

Niin muuten, jos asiaa tulee, minut tavoittaa sähköpostitse. Mieluiten lukisin kirjeitä, mutta niitä tuskin kirjoitetaan - toisin kuin kahden-kolmen sanan tekstareita ; "mitä meinaat tehä?"

No, meinaan jatkaa lakkoa ja suositella samaa kaikille.

.

Päivän kuva : Autumn deer

- William Boyer

.

Tuokiokuvia

"Pieni vaivaiskoivu värisee tuulessa.

Ja vaikka tuuli tulee etelästä,

minuakin paleltaa -

syksy etenee nopeasti."

"Joen varrella enää vain muutama hyönteinen.

Metsän värit haalistuneet.

Kuten tuon veteen heittämäni kiven synnyttämät

renkaat, häviää hiljalleen myös merkit kesästä."

"Kuun noustessa idästä

on pääskysparvi vielä hereillä.

Niiden kaarrellessa taivaalla

mietin ; valmistautuvatkohan lie

jo muuttolentoonsa."

.

Päivän mietelause:

"I'm astounded by people who want to 'know' the universe when it's hard enough to find your way around Chinatown."

- Woody Allen

Kosminen yhteys

Pienen lammen rannalla keskellä metsää sijaitsevan mökin ovella seisoo mies. Hänen kädenpuristuksensa on rehdin jämäkkä toivottaessaan meitä tervetulleiksi. On lauantai-aamu ja “ihmisen ja luonnon välinen kosminen yhteys” - niminen seminaari on alkamaisillaan.

Sisällä soi rauhallinen musiikki ja pienen jutustelun jälkeen kaikki istuutuvat aloilleen. Kalevi Riikonen, tilaisuuden järjestäjä aloittaa luentonsa. Mikro- ja makrokosmos, poutataivaan sininen meditaatio-energia ja kosminen neuvosto ovat ensimmäisiä outoja asioita. Mutta näiden käsitteiden ydin tuntuu kuitenkin olevan yhteiskunnallinen huoli. Ja sen kaikki ymmärrämme ; nykyinen elämäntapa, jossa “eletään kuin sika vatukossa” ei voi olla hyväksi ihmiselle – eikä luonnolle.

Ikäisekseen vetreässä vedossa oleva Kalevi kiinnostui näistä asioista vielä toimiessaan puuteollisuudessa esimiestehtävissä. Hän on maalaistalon lapsi ja viljelee paljon siihen viittaavia sananlaskuja ja vitsejä, joista palaa itse asiaan aina toteamalla “noniin”. Nelosella esitetyssä tv-sarjassa Suomen Fox Mulderiksi tituuleerattu mies julkaisi ensimmäisen kirjansa 1996 ja on asiaansa hyvin syventynyt. Hän kertoo tarinoita joissa “deevat” (kosmiset olennot) ovat estäneet onnettomuuksia ja pelastaneet ihmishenkiä. Joku voisi todeta kyseessä olleen vain hyvää onnea tai sattumaa, mutta nämä lienee niitä asioita, joita ei puoleen tai toiseen pystytä toteen näyttämään – on vain uskottava tai sitten ei.

Kahden tunnin kalvoesityksen jälkeen lähdemme liikkeelle. “Maa välittää energiaa ja muistikuvia menneestä”, kertoo Riikonen. Ryhmämme asettuu avojaloin kalliolle ja sulkee silmänsä. Sama toistuu vedessä ja kolmessa muussakin elementissä ; ilmassa, tulessa ja valossa. Silmien ollessa suljetut Riikonen johdattelee tasaisella äänenpainollaan meitä mielikuvamatkalle, pois nykyhetkestä. 5- 10 minuuttisten hiljentymisten jälkeen jaamme kokemuksia ja niitä on monenlaisia ; värejä, muotoja ja jopa valveuni tyyppisiä vaikutuksia.

Minä en aisti mitään yliluonnollista ja sanon sen. Tottakai jokainen uusi kokemus, kuten järvessä silmät kiinni seisominen kun joku mantraa tietoisuuden jättämisestä on jännää. Luulen kuitenkin, ettei sanoman sisällöllä ole väliä vaan sillä miten se sanotaan – kuten lapsia ja eläimiäkin rauhoitellessa.

Seminaarin päätyttyä kävelen autolle ja pureskelen päivän antia. Rentoutumismielessä tilaisuus oli vertaansa vaille. Harvoin sitä hektisyyden keskellä suljetaan silmiä tunnustellakseen tuulen tuiverrusta iholle, tai kevyesti liplattavia laineita jaloissa. Mutta mitä kosmisiin voimiin ja mystisyyteen tulee, niin... Jokainen nuotion äärellä istunut tietää että liekkien katsominen rauhoittaa. Siihen ei tarvita astraalisia energioita tai teorioita, joista ei ymmärretä “enempää kuin pässi tähdistä”. Käynnistän auton ja kaartaessani pihasta toivon, ettei objektiivisuuteni loukannut Kalevi Riikosta.