Siitä on monta vuotta, kun edellisen kerran ulkoilutin naruun kiinnitettyä koiraa. Ensimmäiset kilometrit ajattelin antaa koiran valita reitin. Odotin kärsivällisesti, kun piti nuuskia merkatuja tolppia. Odotin ja seurasin perässä, kun nurmikolta löytyi papanoita ja sen piti selvittää minne jänis oli mennyt.
Jossain vaiheessa kärsivällisyys alkoi loppua. Ensin ärtymys suuntautui koiraan. "Onko pakko vetää koko ajan? Pitääkö se kuono tunkea jokaiseen kusipusikkoon? Tottelisit..." , niin minä mutisin.
Mutta sitten suutuin itselleni. Kun kiristin hihnaa ja komensin ja kiskaisin koiraa, tuli mieleen, että mikä se minä oikeastaan olen sitä käskemään? Koiran naamastakin näki, että sitä tympi, kun ei saanut käyttäytyä lajilleen tyypillisesti. Mutta vapaaksikaan en uskaltanut päästää.
Lenkin loppuvaiheilla sitä onneksi alkoi väsyttämään ja se löntysteli nätisti vierellä. Päästiin kunnialla kotiin. Vaan irroittaessani sitä hihnasta, tuumasin, että kaupunkiasuntoon en koiraa - sen itsensäkään vuoksi - taida ottaa. Vähän sama, kuin itse joutuisi asumaan armeijaan.
(kuva: tuntematon)
No comments:
Post a Comment