Iltakävelylläni ajattelin poiketa tuttuun kapakkaan, mutta huomasin sen olevan kiinni, joten jatkoin matkaa. Ylitin lähellä olleen tien impulsiivisesti, jonka seurauksena näin Kansallismuseon sisäpihan portin olevan auki. Yleensä se on kiinni, joten kävin katsomassa mitä siellä oli.
Sen jälkeen kävelin muutaman kahvilan ohi ja päätin mennä seuraavaan. Kuppi teetä maksoi 3,20. Annoin baarimikolle neljä euroa ja pyysin pitämään loput. Istuuduin pöytään ja ajattelin, että tämä täytyy nauttia pitkän kaavan kautta, niin oli kallis kuppi. Soitin siinä pari puheluakin.
Kuppi tyhjeni ja tein lähtöä. Sattuipa niin, että ulko-ovella kolme tyttöä oli tulossa sisään. Tietysti jäin pitämään ovea heille auki, sanoin tervetuloa ja ulostauduin itse. Suuntasin nyt kulkuni Kallioon. Kävellessäni kuulin tööttäilyä. Käännyin katsomaan ja näin venäläisin rekisterikilvin varustetun auton hidastelevan epävarmana Mannerheimintiellä.
Siinä vaiheessa olin noin 100 metrin päästä pysäkistä. Samassa raitiovaunu tuli talojen välistä esiin. Laitoin juoksuksi ja juoksin niin lujaa, kuin jaksoin. Juuri ja juuri kerkesin pujahtaa sisään. Istuin kaksi pysäkinväliä ja jäin Linnanmäellä poissa.
Siitä on parisensataa metriä asunnolleni. Ensin jyrkkää ylämäkeä sitten loivaa alamäkeä. Noustessani tuota ylämäkeä, se sama venäläinen auto ajoi ohitseni ja pysähtyi mäen päälle. Näin naisen nousevan takapenkiltä ja jäävän seisomaan, katsellen suuntaani.
"Do you know John Stenberg road?" , "No, I don't. What are you looking at, hotel?", "Yes, yes, Hilton Hotel". Noniin. Nyt pääsin kartalle. Opastin heidät ensimmäisestä risteyksestä oikealle, ajamaan tien päähän, jonka jälkeen edessä aukeaisi tori, jonka laidalla hotelli olisi. Nainen kiitti ja meni takaisin autoon.
Minä otin jo viimeisiä askeleita ennen asuntoni alaovea, kunnes taas se sama auto rullasi kohdalleni oikealla puolella olevaa tiellä. Nainen viittoi ikkunan takaa kädellään ja minä viiton takaisin ; "Joo, joo, siitä oikealle ja suoraan vaan."
Auto kuitenkin pysähtyi ja ovi aukesi. Ennenkuin sieltä mitään kerkesi kuulua, kävelin kohti ja pyysin päästä kyytiin. Niin siitä lähdettiin, venäläinen perhe ja minä etsimään Hilton-hotellia.
Viitoin vain ja hoin ; "straight, straight here, wait, can we go straight, yes, i guess so, davai, davai, straight..." ja kohta saavuttiinkin Hakaniemen torin laitaan ja osoitin hotellin valokylttiä. Ihmiset kiittivät ja minä nousin autosta.
Kävellessä takaisin asunnolleni, mietin kuinka pienistä asioista tämäkin oli kiinni. Siitä, että ensimmäinen kapakka olikin suljettu. Siitä, että ne tytöt sattuivat tulemaan samaan aikaan sisään ja siitä, että juoksin raitiovaunuun, jolla en suunnitellut edes meneväni...
Nämä tapahtumat näyttävät näennäisesti merkityksettömältä. Mutta olisihan voinut olla, että autossa olisi istunut elämäni rakkaus? Tai, jos en olisi lähtenyt neuvomaan tietä, vaan tullut heti alkuun asunnolle, pirinisti olisi puukottanut minua rappukäytävässä. Tai ehkä venäisille tapahtui jotakin hyvää? Mene ja tiedä.
On mukava mietiskellä miten olen päätynyt tämän hetkiseen tilanteeseen. Entä jos olisin päässyt toiseen kouluun, tai en olisi mennyt niihin bileisiin? Entä jos olisin kääntynyt siitä kadunkulmasta vasemmalle ja tehnyt tämän jotenkin toisin, niin ;
Missä olisinkaan nyt?
(kuva : GettyImages)
2 comments:
Mietin usein samanlaisia pieniä suuria asioita, mutta puit hienosti sanoiksi kaiken olennaisen. :)
kiitos.
JA hetkinen!! nyt tuli mieleen jotain jonka joku joskus sanoi. "paras kiitos kirjoittajalle on, että joku sanoo ; noin juuri olen ajatellut, hienosti puettu sanoiksi se."
Post a Comment