Vuosikymmenen viimeiset tunnit

Istun vastikään vuokraamani asuntoni lattialla ja katson taaksepäin mennyttä vuotta.

Sen ensimmäisellä viikolla sanoin silloisen kämppäni irti ja jättäydyin taka-alalle yrittäjyyden tehtävistä.

Muistan, kuinka muutos pelotti. Vietin unettomia öitä miettien teenköhän oikein. Ei sitä turhaan sanota, että suurin ja vaikein askel on ensimmäinen. Seisoin tyhjän päällä. Kyllä joskus jälkeenpäin - rahattomana ja vailla päämäärää - kaduin ja ajattelinkin ; miksi tein niin?

Sitten muistin miksi : halusin asioiden muuttuvan.

Ja kohti muutosta asiat rullasivat. Tosin hitaasti. Sen huomaa vasta jälkeenpäin. Tuossa taannoin mietittiin kohtaloa ja sattumaa. Minusta tuntuu, että on olemassa jokin johdatteleva "voima". Sen aktivoiminen näyttää vain vaativan oman aloitteen.

Tick, tock. Vuosikymmenen viimeiset tunnit kuluvat. Ennenkuin votka narskahtaa auki - tai miksei jo sen narskahdettuakin - voisi miettiä minkälaisia asioita tulevalta ajaltaan haluaisi.

...

Ennätyksellinen kävijämäärä!

Blogin kävijämäärä kasvoi vuoden loppupuoliskolla huimasti. Joulukuussa rikottiin kuukausittainen ennätys ; yli 1000 kävijää.

Marraskuun alussa arvelin, että pystyisin rikkomaan tuon tuhannen vierailun kuukausimäärän vielä tänä vuonna ja aloitin tiiviimmän postaamisen. Parhaimillaan vierailut nousivat edelliskuukauteen nähden yli 60%:lla.

1000 kävijää. Se vähän kuumottaa, kun ei tiedä ketä tätä lukee, mutta toisaalta on se mukavaakin. Voin taputtaa itseäni olkapäälle ja sanoa ; "hemmetti, olet saanut ylläpidettyä edes jotain."

Vaikka ajattelen tekeväni tätä itseni vuoksi ja tekisin niin, vaikka tämä blogi olisi salainen. Silti... kun näkee, että joku muukin lukee näitä, on sillä kannustava vaikutus.

Siispä kiitos Teille.

P.s. jos haluat seurata oman sivustosi kävijämääriä, on Googlen ilmainen Analytics siihen yksi tapa.

(kuva : tuntematon)

Päivän mietelause :

"To be nobody but yourself in a world that's doing its best to make you somebody else, is to fight the hardest battle you are ever going to fight. Never stop fighting"

- E.E. Cummings

Päivän kuva : Heading for Alaska

- Swampy @ Flickr

Päivän mietelause :

"Olisi kiinnostavaa tietää, kelle kirjoittaa päiväkirjassaan. Todenäköisesti jollekin salaperäiselle oman identiteetin henkilöitymälle."

- Beatrice Webb

Kannabiksen käyttäjä (nimi muutettu)

Kannabiksen sanotaan olevan päihteistä vaarattomin, jopa tupakkaa haitattomampi. Niin varmasti fyysisten vaikutusten osalta onkin, mutta entä psyykkisten? Miten sen pitkäaikainen käyttö voi vaikuttaa ihmiseen?

Vuonna 2008 suoritin haastatteluja kannabiksen käytöstä. Tässä erään, silloisen Päihdelinkin kautta saadun käyttäjän, radioformaattiin muunnettu monologi.

Valinnat risteyksissä

Joskus pienet ja merkityksettömiltä tuntuvat valinnat johtavat suuriin asioihin. Voiko kaikki olla vain sattumaa?

Iltakävelylläni ajattelin poiketa tuttuun kapakkaan, mutta huomasin sen olevan kiinni, joten jatkoin matkaa. Ylitin lähellä olleen tien impulsiivisesti, jonka seurauksena näin Kansallismuseon sisäpihan portin olevan auki. Yleensä se on kiinni, joten kävin katsomassa mitä siellä oli.

Sen jälkeen kävelin muutaman kahvilan ohi ja päätin mennä seuraavaan. Kuppi teetä maksoi 3,20. Annoin baarimikolle neljä euroa ja pyysin pitämään loput. Istuuduin pöytään ja ajattelin, että tämä täytyy nauttia pitkän kaavan kautta, niin oli kallis kuppi. Soitin siinä pari puheluakin.

Kuppi tyhjeni ja tein lähtöä. Sattuipa niin, että ulko-ovella kolme tyttöä oli tulossa sisään. Tietysti jäin pitämään ovea heille auki, sanoin tervetuloa ja ulostauduin itse. Suuntasin nyt kulkuni Kallioon. Kävellessäni kuulin tööttäilyä. Käännyin katsomaan ja näin venäläisin rekisterikilvin varustetun auton hidastelevan epävarmana Mannerheimintiellä.

Siinä vaiheessa olin noin 100 metrin päästä pysäkistä. Samassa raitiovaunu tuli talojen välistä esiin. Laitoin juoksuksi ja juoksin niin lujaa, kuin jaksoin. Juuri ja juuri kerkesin pujahtaa sisään. Istuin kaksi pysäkinväliä ja jäin Linnanmäellä poissa.

Siitä on parisensataa metriä asunnolleni. Ensin jyrkkää ylämäkeä sitten loivaa alamäkeä. Noustessani tuota ylämäkeä, se sama venäläinen auto ajoi ohitseni ja pysähtyi mäen päälle. Näin naisen nousevan takapenkiltä ja jäävän seisomaan, katsellen suuntaani.

"Do you know John Stenberg road?" , "No, I don't. What are you looking at, hotel?", "Yes, yes, Hilton Hotel". Noniin. Nyt pääsin kartalle. Opastin heidät ensimmäisestä risteyksestä oikealle, ajamaan tien päähän, jonka jälkeen edessä aukeaisi tori, jonka laidalla hotelli olisi. Nainen kiitti ja meni takaisin autoon.

Minä otin jo viimeisiä askeleita ennen asuntoni alaovea, kunnes taas se sama auto rullasi kohdalleni oikealla puolella olevaa tiellä. Nainen viittoi ikkunan takaa kädellään ja minä viiton takaisin ; "Joo, joo, siitä oikealle ja suoraan vaan."

Auto kuitenkin pysähtyi ja ovi aukesi. Ennenkuin sieltä mitään kerkesi kuulua, kävelin kohti ja pyysin päästä kyytiin. Niin siitä lähdettiin, venäläinen perhe ja minä etsimään Hilton-hotellia.

Viitoin vain ja hoin ; "straight, straight here, wait, can we go straight, yes, i guess so, davai, davai, straight..." ja kohta saavuttiinkin Hakaniemen torin laitaan ja osoitin hotellin valokylttiä. Ihmiset kiittivät ja minä nousin autosta.

Kävellessä takaisin asunnolleni, mietin kuinka pienistä asioista tämäkin oli kiinni. Siitä, että ensimmäinen kapakka olikin suljettu. Siitä, että ne tytöt sattuivat tulemaan samaan aikaan sisään ja siitä, että juoksin raitiovaunuun, jolla en suunnitellut edes meneväni...

Nämä tapahtumat näyttävät näennäisesti merkityksettömältä. Mutta olisihan voinut olla, että autossa olisi istunut elämäni rakkaus? Tai, jos en olisi lähtenyt neuvomaan tietä, vaan tullut heti alkuun asunnolle, pirinisti olisi puukottanut minua rappukäytävässä. Tai ehkä venäisille tapahtui jotakin hyvää? Mene ja tiedä.

On mukava mietiskellä miten olen päätynyt tämän hetkiseen tilanteeseen. Entä jos olisin päässyt toiseen kouluun, tai en olisi mennyt niihin bileisiin? Entä jos olisin kääntynyt siitä kadunkulmasta vasemmalle ja tehnyt tämän jotenkin toisin, niin ;

Missä olisinkaan nyt?

(kuva : GettyImages)

Muotibloggausta

Hei,

elettyäni pari kuukautta vuoden 2012 Design-pääkaupungissa, olen kaiken muun sivistyksen ohella oppinut myös pukeutumaan. Nyt aion aukaista muodin maailmaa. Tämä on lahjani teille, mauttomien selkosten ihmiset.

Tänään sujahdetaan niin sanottuun CasualSportTrend - lookkiin. Tähän asukokonaisuuteen olen yrittänyt sisällyttää kaikki tämän hetken kuumimmat virtaukset.

Legginssit :

Myös tosimies voi todellakin käyttää näitä. Ainakin Big Brotheria seuranneet tietävät sen. Kireät "leggarit" ovat todella In. Ne saattavat lämmittää, vaikka todellinen funktio on tehdä reisistä ja sääristä syötävän hyvännäköiset.

"Colormatch" :

Colormatch on yksi avainsanoista. Vaatekappaleiden on tuettava toisiaan. Yhtenevä sävyskaala on TO-della trendikästä :

harmaat leggarit -> harmaa t-paita

siniset shortsit -> sininen paita

mustat sukat -> mustat kengät

raitoja sortseissa -> raitoja kengissä

Sininen päävärinä :

Sinisen aallonpituus on noin 460 nanometriä. Vannon, että kävellessänne tämän heraldisen värin koristelemana kaupungin katuja, olette yhtä sen symbolisen arvon kanssa. Sillä sanotaan, että sininen mielletään viileäksi väriksi, joka on siis suora käännös englannin sanasta : COOL!

Vaikka asu saattaa olla hieman epäkäytännöllinen, koska mikään vaatekappale ei mm. sisällä taskuja, suojaa viimalta tai tunnu hyvältä yllä, niin vaivannäkö kannattaa silti. "Fuck for fame"-hommia.

See you, when you see me. Ciao!

Kengät : Adidas Sb-mallistoa, hinta 89,00 eur

Shortsit : Adidas kopio, Thaimaa, 0,50 eur

Paita : Merkki ei tiedossa, kirpputori, 2,00 eur

Pipo : Ice Peak, Prisma Rovaniemi, rikollisen halpa

Legginsit : Jokamies, Halpa-Halli, 5,00 eur

.

Hyvää Joulua

Eilen, kun ovikello soi ja lähetti seisoi sen takana pahvilaatikko käsissään, minut valtasi positiivinen tunne. Näin heti kannesta, että se oli kotiväen lähettämä. Sieltä löytyi leipäjuustoa, äidin leipomia torttuja ja pipareita, sekä pari paketoitua lahjaa.

Ennenkuin ehdin sikaa sanoa, oli kahvipannu jo porisemassa ja leipäjuustot kuutioina kupin pohjalla. Yritin pysytellä tyynenä. En pysynyt. Aukaisin paketit niin nopeasti, ettei ensimmäisen lahjan paperit kerenneet edes tippua maahan, kun olin jo kiinni toisessa.

Voisihan sitä taas vatvoa Joulun tarkoitusta - pakanajuhlaa, joka sulautui kirkolliseksi ja sanomaksi muodostui Jumalan rakkaus. Miettimään mitä ne muka kirkosta eronneet kapinalliset sitten viettävät tänään.

Mutta en vatvo. Yritän mukautua tunnelmaan. Hyvää Joulua!

Elämän äärirajoilla

Korpimetsän keskellä kulkee kinttupolku. Sitä vaeltaa joukko surun saattamia pienviljelijöitä.

Mummoni kertoo seuraavaa ;

"Oli vuosi 1941. Pieni siskoni menehtyi keuhkokuumeeseen. Isä rakensi laudoista arkun. Se oli lapsen mittainen ja vuorattu vaatteilla. Meidän kylältä Määttälänvaaraan - jonne ruumisauto pääsi maantietä - tuli matkaa 20 kilometriä. Arkku nostettiin olkapäille ja lähdimme kulkemaan. Minä kannoin reppua, siellä oli suolattuja särkiä ja ruisleipää kantajien evääksi. Silloin oltiin elämän äärirajoilla, mutta elämän kuitenkin..."

Päivän mietelause :

"In the end, we will remember not the words of our enemies, but the silence of our friends."

- Martin Luther King Jr.

Juhlapäivät johtuvat massan paineesta

Herään puoliltapäivin ja nousen sängynlaidalle istumaan. Katson ikkunasta ja näen lahjakasseja raahaavan naisen lumisateessa."Jouluunkin on enää vain viikko. Mitähän sitä tekis...", alan miettimään.

Se rasittaa - kuten kaikki muutkin juhlat, joiden oletusarvona on erikoisuus. Pitäisi olla siellä ja täällä, tehdä jotain mukavaa, vuokrata mökki, nauraa ja laulaa ja juoda ja syödä ja halailla. Ne on niitä päiviä, jolloin tunnen itseni kyyniseksi. Kun toiset kertovat suurista suunnitelmistaan, itse tajuaa, ettei meinaa mitään kummempaa.

Puhelin soi. Äiti on langalla. Kiittää kortista ja kysyy olenko tulossa kotiin Jouluksi. "En osaa vielä varmuudella sanoa.", vastaan.

Rupattelun jälkeen mietin asiaa. Olisihan se perinteitä kunnioittavaa lähteä, mutta kääntöpuolikin löytyy ; ei jaksaisi matkustaa ja maksaa. Eivät joulut ja juhannukset kuitenkaan niin erikoisia ole - alkavat auringonnousuun ja päättyvät sen laskuun. Mistä se ehdollistuma ylipäätänsä tulee ; koska on "THE DAY", pitää lähteä vääntäytymään suuntaan tai toiseen suorittamaan rituaaleja.

Entä ne muut, ei juhlapäiviksi luettavat, 357 päivää sitten? Niidenkö on tarkoitus olla harmaata arkea? Onko nautinnolle lupa vain määrättyinä päivinä?

Juhlien lähestyessä päässä alkaa takomaan ajatus, että kaiken pitää onnistua. Tavoitteena on täydellisyys. Se aiheuttaa stressiä - pahimmassa tapauksessa viikkoja ennen H-hetkeä. Vuorokausia kuluu järjestellessä tulevaa tapahtumaa - vaikka tulevaisuus on niitä "jos Luoja suo ja hyvin käy" - hommia.

Ohjelauseet, jotka kehoittavat elämään jokaista päivää kuin viimeistä ja tekemään arjestakin juhlaa, kuulostaa äkkiseltään rikkaan kirjoittamalta vittuilulta. Mutta pointti lienee viaton ; ei pitäisi odotella tiettyä päivää tehdäkseen jotain erikoista.

Arki ja juhla on keksittyjä käsitteitä. Kalenteriin painetun, yleisesti hyväksytyn juhlapäivän mieltäminen juhlaksi saa arjen tuntumaan ankeammalta, ja arjen mieltäminen arkena puolestaan kapitalistit rikastumaan juhlien aikaan.

Mutta niin. Kaippa se on jotain massapsykologista-vouhotusta ; jos jonkin asian ympärille on kerääntynyt lauma ihmisiä, sitä on päästävä katsomaan. Vaikka itseä ei edes niin kiinnostaisi, mutta kun muutkin tekevät.

.

(kuva: tuntematon)

Kesänmakuisia...

.

"Perämoottori rupsuttaa rauhalliseen tahtiin. Kotirantaan on vielä matkaa. Pystykorva seisoo keulan kaidetta vasten, katsellen ja kuunnellen ohi vierivää maisemaa."

------

"Istun rantakalliolla. Jalkani tukee keppiä, jonka päässä paistuu makkara. Aurinko on laskemaisillaan ja ruoka valmistuu hiljalleen - sitä odotellessa kirjoitan tätä."

------

"Pihasaunan lauteilla kuivuu metsätöissä kastuneet kintaat ja saappaat. Heittelen löylyä ja kun pyyhkäisin huurun nähdäkseni ulos, pääskynen lennähtää ikkunan ohitse."

.

(kuvassa Bella)

Kauneus ja kärsimys

.

Ylittäessäni Mannerheimin tietä vastaan astelee nelikko. Kaksi trendikkäästi pukeutunutta miestä ja kaksi viehättävissä vaatteissa olevaa naista. Minussa herää kateuden tunne - sen synnyttää miesten ulkonäkö ja näiden naisseura.

Viileä merituuli heilauttaa hameiden helmoja ja menee avoinaisista paidankauluksista sisään. Kun ohitamme toisemme, katson tarkemmin ja huomaan vähäeleisesti kalisevat leuat.

Minä en ole kylmissään, mutten myöskään kiinnostavan näköinen. Päälläni on iso, muodoton musta toppatakki, sen huppu ja pipo vedettynä syvälle päähän. Kävelen kädet taskussa ja olemukseni on muutenkin luotaantyöntävä. Tämä on valintojen maailma. Tällä kertaa minä valitsin lämmön - tytöt eivät hymyilleet, mutta pysyin terveenä.

.

Kakkahätä kahvilassa

.

Tee hautuu kupissaan. Istun puoliltapäivin Kauppahallin kahvilassa katselemassa. Ihmisiä kaartelee jo, kuin lokkeja kalastusalusten yllä. Linnut tarttuvat kaikkeen mitä irtoaa. Ihmiset kiertävät arvostellen tiskiltä toiselle, etsien jotain tiettyä. Tai sitten kiertävät vaan, vailla varsinaista tarvetta ja pysähtyvät jos jotain kiinnostavaa näkyy.

Ihmiset voivat tehdä niin, ihmisillä on rahaa. Sillä saadaan lunastettua mieleistä sisältöä elämään ; makuja, tuoksuja, estetiikkaa ja elämyksiä.

[Kassakone kilahtaa - raha vaihtaa omistajaa]

Jonoon ilmestyy pari blondia ja havahdun kirjoituksiltani. Tee on kerennyt kitkeröityä. Nostan sihdin ja sekoittelen vielä lämmintä juomaa. Kaksikko istuutuu viereiseen pöytään. He avaavat kaulahuivejaan ja laskevat pitkät takkinsa tuolinlaidoille. Varttuneita, mutta viehättäviä naisia... Keskityn jälleen kirjoittamiseen ;

Raha helpottaa yksilönä olemista ja erottumista. Voimme hankkia vaatteita, jotka viestii aatteistamme. Voimme valita ravintolan, ruoan ja juoman, kirjan, harrastuksen ja antaa niiden kertoa sivistyksen, sekä varallisuuden tasosta. Tietynlaisiin paikkoihin kerääntyy tietynlaista porukkaa ja he tietävät kuuluvansa samaan "heimoon". Valinnanvaraa ja mahdollisuuksia suurkaupungista löytyy. Siksi ihmisten - ulkoinen - kirjo on niin värikäs.

Nostan katseen jälleen muistiinpanoiltani ja tuon käden leualleni. Naputtelen kynää pöytään ja mietin muka jotain - sitähän se ruumiinkielellisesti viestii. Oikeastaan en mieti muuta kuin, että kylläpä kakattaa.

Ja katsellessani näitä ympärillä istuvia, käytävillä käveleviä ihmisiä, niin riippumatta laseista, takeista, salkuista, repuista ja hiukista. Riippumatta siitä, miltä kukanenkin ulospäin näyttää, luulen kaikkien sisimmässään tuntevan samaa ; kakkahädän.

.

Päivän kuva: Going home

.

kuva: tuntematon

.

Pitikin sattua

.

"Kävellessäni junan vessaan, tukeva mies tulee sieltä juuri. Hänen jättämänsä haju on hirveä. Kusen paidankaulus nenän edessä, pidätän hengitystä, enkä todellakaan jää pesemään käsiä. Avatessani oven, näen kauniin tytön odottamassa vuoroaan..."

.

Hieman toisenlaisia tuokiokuvia

.

"Seuranani on vain ajatukset ja useimmiten ne riittävät. Mutta silloin tällöin, kuten tässä hämärtyvässä syysillassa kaipaan kauneutta jota syleillä, sydäntä jolle puhua."

"Siitä on vuosi kun suudeltiin. Muistan sen hyvin. Kuinka istuimme yöllä järvenrannassa nurmikolla katselemassa taivaalle - ja tänään, tasan vuotta myöhemmin, tähdet loistavat yhtä kirkkaina kuin tuolloin."

"Tiedäthän, ettet enää tarvitse sanoja saadaksesi minua kiinnostumaan. Pakahduin silmiesi kauneudesta ja olemuksestasi jo ensimmäisellä kerralla kun nähtiin. Siksi olen vierelläsi nyt. Haluan pidellä sinua ja tuntea kun sinä pitelet minua. Liikaa näytelmää, liian paljon sanoja muutenkin. Ollaan näin ja annetaan sielujen koskettaa toisiaan. Hiljaisuudessa ne tulevat esiin ; "hyshh, katso silmiini...tunnetko sen?"

.

(kuva: tuntematon)

Suomalaisuus - ennen ja jälkeen television

.

92. itsenäisyyspäivä oli ja meni.

Laskivat seppeleitä ja sytyttelivät kynttilöitä Suomea puolustaneiden muistoksi. Vaan eipä sillä sen suurempaa arvoa ollut. Näyttävimmät ja rumimmat puvut oli linnanjuhlienkin tärkein osuus. Samaisten juhlien jatkoilla huonot juontajat juttelivat humaltuneiden vieraiden kanssa, ja koomikko hassutteli imitoimalla presidenttiämme Tarja Halosta (aika mautonta).

Vanhoillinen tiukkapipoisuus on sukupolveni myötä löysännyt. Huoneen nurkassa oleva ruutu ei ole enää Pirun Silmä, vaan kasvattaja, tiedottaja, osa ja apu kanssakäymistilanteissa. Eräässä siinä tulleessa ohjelmassa Ben Tsyskowitz (miten se lie kirjotetaan) sanoi, että 70-, 80-luvulla politiikka oli "se juttu". Tänään harvaa kiinnostaa. Mielummin hypitään hyppyreistä, sponsoritarroja olevissa tamineissa, nauhoitetaan englanninkielistä musiikkia ja koiria kanniskellaan käsilaukuissa.

Takaisin Linnaan. Lähestyksessä haastateltiin myös Sir "last man standing" Mannerheim-ristin ritaria. Vanha mies kehoitti pitämään kiinni siitä, mistä on kova hinta joskus maksettu. Metsissä sodittu, soita kuokittu kuviksi ja poltettuja kyliä uudelleen rakennettu pettuleivän voimin.

"Erinomaisen urheuden, taistellen saavutettujen erittäin tärkeiden tulosten tai erityisen ansiokkaasti johdettujen sotatoimien palkitsemiseksi..."

(Siinä Wikipediasta, miten kyseinen risti on ansaittu.)

Kyllä armeija nykyäänkin palkitsee : Jos kävi iltavapaiden aikaan liikkumassa ja merkitsemässä nimen n.3km:n päässä olevaan juoksuvihkoon seitsemän kertaa, sai yhden "kuntsarin" , eli kuntoisuusloman, eli ylimääräisen vapaapäivän. Myös muita mitaleita oli mahdollisuus ansaita, esimerkiksi uimalla 25-metrisen altaan neljä kertaa päästä päähän.

Meistä pullamössökansalaisista ei olisi enää siihen, mihin esi-isistä oli. Alkaisi itkettämään, kun paksusankaiset, nollavahvuuden graafikko-kulissi-lasit menisi rikki vihollisen kiusatessa. Kylmän koetellessa ei pääsisikään trendi-kahvilan lämpöön tilaamaan 3,5o maksavaa, Saku Torssosen lanseeraamaa, "Piparjuuri-bosenmarja-marenki-juurekas-porkkana-guacamole-fencoliteetä".

Sama nostaa kädet ylös. Voihan sitä menestystä hamuta, tietokonetta pelailla ja palkkarahoilla uusia vaatteita ostella minkä valtion lipun alla tahansa. Ulkomaillehan tuo tuntuu väki vapaaehtoisestikin haaveilevan elämään "parempaa elämää". Työttömyyspäivärahat voisi venäläisenä olla tosin vähän huonommat, mutta taas toisaalta votka, bensiini ja pähkinät halvempaa.

Ja tähän loppuun vielä täydennettävä lause :

"Suomi ja suomalaisuus tarkoittaa/merkitsee minulle sitä, että..."

.

Vuosi ilman asuntoa

.

Kokemuksesta olen kiitollinen, aika oli vaihtelevaa. Asustelin vanhempien luona, kavereiden sohvilla, mummolan vinttikamarissa, lentokentän lattialla, yöjunissa ja hotelleissa.

Sitä vieraalle aina sanotaan ; ole kuin kotonasi. Ei se niin kuitenkaan mene. Aina sitä - jo kohteliaisuissyistäkin - on mukauduttava isäntäväen aikatauluihin ja elintapoihin. Ei voi kävellä munasillaan jääkaapille tai vaihella kanavia tv:stä, kun siltä tuntuu.

Olo oli kokoajan jotenkin keskeneräinen. Takaraivossa kulki kysymys ; minne mennä seuraavaksi ja mitä tehdä. Kuusamosta aikalailla kaksi kuukautta sitten lähtiessäni, suoraansanottuna vitutti se tilanne - näkeehän sen silloisista kirjoituksistakin. Silloin lähdin kävelemään.

Orastava tauti puhkesi. Nukuin taivasalla yöpakkasessa ja liftailin tietäni eteenpäin. Kolmannen päivän iltana kuumetta oli 39 ja olo maailman paskin. Sairastin reilu viikon ja tuona aikana ajattelin asioita. Nyt reissusuunnitelmien rinnalle, vaakakuppiin vastapainoksi, nousi myös oma kämppä. Makasin tosiaan velipojan luona ja seurasin hänen toimiaan ; keitteli kahvia, kuunteli musiikkia, käväisi koneella ja väliin ulkona harrastelemassa. Se näytti mukavalta.

Kun tervehdyin, päätös reissuunlähdön ja oman asunnon välillä odotti vielä. Helsingissä sain yöpaikan ystävältä ja väliin olin hostellissakin, kun halusin antaa talonväelle rauhaa. Istuin busseissa tietämättä mihin ne menee. Tiesin kuitenkin, että päätepysäkiltä ne kääntyvät takaisin. Katselin ihmisiä ja tuntui, että jokaisella heistä oli paikka, jonne pimeän tullen mennä. Minä vaeltelin kaduilla ja odotin jotain. Siinä vaiheessa vaaka alkoi kallistua asunnonhankinnan puoleen.

Vuokrakohteita riitti, mutta niin myös hakijoita. Käväsin muutamassa näytössä nyökyttelemässä päätä kymmenen muun kanssa, "ompa kiva joo", ja täytin jotain kaavakkeita. Huomasin, että työtön ei sijoitu kovin korkealla siinä listassa, jossa katsotaan maksuvarmuutta. Viimein asunto kuitenkin löytyi - ja samana viikonloppuna syntyi vanhempia kiittävä kirjoitus. Porukat lastasivat pakettiautoon varastossa ollutta irtaimistoani ja ajoivat yötä myöten 800km. Nukuttiin tyhjän huoneen lattialla pari tuntia ja kannettiin seuraavana päivänä kamat sisään.

Avot. oli kämppä. Mutta kovin kodikkaalta se ei alkuun tuntunut. Ennemminkin hotellihuoneelta. Tilpehööri ja krääsä puuttui.

Nyt kuukauden ajan, kun Koillissanomia ja muita lehtiä on kerennyt kertyä hyllyyn, vaatteita ja sukkia sinne tänne, vähän pölyä lattioille, muutamia kuvia seinille ja tiskiä altaaseen, alan viihtyä.

Pitkästä aikaa on mukava olla paikallaan. Käydä kauppahallista pihvi ja paistaa se, kun on nälkä. Lähtiessään ulos vaikka keskellä yötä, ei tarvitse ilmoitella kenellekkään ja olla pyytämässä avaimia lainaan. Saa rauhassa tehdä mitä tekee ja odotella kesää...

"Peace - that was the other name for home"

- Kathleen Norris

.

Saattaa jäädä sanomatta

Nuoruusajan ihastus seisoo edessäsi, olet kuullut hänen rakentavan kotia jo toisen kanssa. Suudelmat ovat hiljaisia toiveita, jotka kuitenkin näkyvät silmien hehkussa. Mutta kun kostuneet huulet viimein avautuvat, kuuluu vain ; "miten sinulla menee nykyään?"

Lyhyesti sanottuna

.

...elämän kuuluisi olla kuin japanilainen runous ;

yksinkertaista ja kaunista.

(kuva: tuntematon)

Tuliaislahjat, ja lahjat ylipäätänsä

Olin reissussa, joten olo oli kuin velvoitettu hankkimaan tuliaisia. Ostin savisen figuurin, joka oli esittävinään jotain. Viisi minuuttia siitä, tulin katumapäälle ; "Miksi oikeastaan ostin tämän?"

Siksikö, että ihmiset odottavat minun tuovan tuliaisia? Vai siksikö, että itse oletan heidän odottavan ja haluan lunastaa ne odotukset esineillä, joita luulen toisten luulevan minun tuovan? En osaa sanoa.

En yleensä ostele lahjoja. Minusta se ei ole mukavaa - ainakaan silloin, jos se tehdään samasta syystä, kuin esittäytyessä kätellään.

Mutta... loukkaannutaanko siitä, jos matkoilta tullaan ilman tuliaisia? Herääkö kysymys ; "Eikö hän ajatellut minua, enkö ole hänelle tärkeä?"

(kuva : tuntematon)

Päivän mietelause :

"No act of kindness, no matter how small, is ever wasted."

- Aesop

Alkoholin sävytteisiä tuokiokuvia

.

"Epävarmat asekeleet alkavat käydä tutuiksi. Pidän olostani. Se on hämärtynyt ja välinpitämätön kaikkea sitä kohtaan, jota etiketein ja papereilla hallitaan. Huomenna on töitäkin, mutta otetaan askel kerrallaan. "Onhan sentään syntymäpäiväni", ajattelen."

"Vaellan humalassa öisillä kaduilla. Pysähdyn erään kukkaistutuksen kohdalla ja avaan housuni. Tähdet näkyvät. Katson niistä yhteen ; "Sinä ja minä...me olemme samanalaisia", mongerran ja kusta lirahtaa lahkeelle."

"Istun aamuyöllä autokatoksessa. Kuuluu kenkien kopinaa, puheensorinaa. Odotan hiljaa, kunnes ne lakkaavat ja hiippailen ovelle. Sen avaa kihlattu nainen. Pujahdan sisään ja vietämme kiihkeän yön. Seuraavana päivänä painin moraalisten kysymysten parissa."

(kuva : http://illuminatii.wordpress.com/)