Ajatuksia ystävyydestä

Ystäviä hankittaessa patistetaan usein aktiivisuuteen. "Soitelkaa ja käykää", sanotaan. Kerran viime keväänä käytiin töiden jälkeen juomassa pullot viiniä Lintsin kallioilla yhden työharjoittelussa olleen hepun kanssa. Kaverilla oli rankka historia. Huumeita ja siitä seuranneita ongelmia.

Tuntui, että kyseessä oli tilanne jossa elämä sellaisenaan kuin se karuimmillaan on, voi tulla esiin. Kun oli päivän pitänyt opetusta, oli se aika huojentava tunne. Aurinko lämmitti taas talven jälkeen. Istuimme pitkiä aikoja hiljaa, katseltiin liikennettä kunnes toinen pieraisi ja kumpikin avasi taas pullonsa.

Äskeinen kuvaus on minusta merkki ihmisyydestä. Ihmisistä ja kohtaamisesta, josta ystävyys voisi alkaa. Harvoin minun elämässä ainakaan tulee vastaavia. Liekkö se tämä, kun ollaan juuri astumassa vakavasti otettavaan ikään ja suurin osa kohtaamisista on suorassa suhteessa oman paikan ja aseman rakentamiseen? Kun pitäisi aina olla tehnyt ja olla tekemässä jotain perkeleen siistiä ja rakentavaa.

Niin, onko 25 vuotiaana mahdollista kehittää samanlaista suhdetta ihmiseen, joka syntyi niiden, ketkä kasvoivat rinnalla kohti aikuisuutta, kanssa? Kun livahti yöllä kotoaan polttamaan kaverinsa kanssa ulos tupakkaa ja miettimään mitenpäin muna pitäisi ensimmäiseen tyttöystäväänsä työntää.

Kirjoitustavastani huolimatta ne olivat arkaluontoisia asioita, joissa ehdoton luottamus oli tae. Siinähän paljastettiin oma "puutteellisuus" ja asetettiin ego haavoittuvaiseksi.

Missä nykypäivän tilanteessa vastaavaa tapahtuu? Koulussa, töissä ja harrastuspiireissä saa kyllä kavereita ja nauruja, mutta riittääkö rohkeus edellä mainituista asioista puhumiseen?

Vai onko luottokaverit edelleen niitä, jotka jo pienenä tunsi?

kuva: Shirley Connor