Ikään kuin kirkas kevätaurinko ei riittäisi, näen sinut pysäkillä... ja kohtaaminen kanssasi kesken kiireisen päivän tuntuu helvetin hyvältä. Se sulattaa kuin säteet jäätä ja jatkaessani matkaa, askeleeni ovat kevyemmät kuin aikoihin.
...mutta sitten, valosta varjoon.
Toisen kerran samana päivänä sattuma saattaa meidät yhteen. Aurinko laskenut talojen taakse, mutta jättänyt sulattamansa lumen lätäköiksi. Sukat märkänä ; ikäänkuin se ei saatana riittäisi.
Seisot liikennevaloissa joku jätkä vierelläsi. Pysähdyn ja peruutan nurkan taakse. Nojaan seinään, kallistan pääni taakse ja vedän syvään henkeä. Ajatukset kuohahtavat arvaamatta, kuin pannukahvi. Käännyn esiin. Se mies, jonka toivon olevan satunnainen kulkija, on vielä siinä ja päänne kääntyvät toisia kohden.
Vittu. En tiedä mitä tehdä, joten teen sen mikä johtaa kiusalliseen tilanteeseen. Tulen viereesi. Menee pieni - mutta pitkältä tuntuva - hetki ennenkuin katsot ja huomaat. Aikaisemman kohtaamisen lämpö on kaukana. Nyt käyttäydymme kuin tuttavat - emmekä edes kovin hyvät sellaiset.
Huomioimme toisemme vain köyhillä sanoilla ennenkuin vihreä syttyy. Otatte ensimmäiset askeleet. Jään tietoisesti taakse ja kun katsot, huomaat minun kävelleen suoraan. Heilautat vielä kättäsi tavalla, joka toveruudellaan ärsyttää minua.
Katu imee jalkoja, sukat kadun vettä. Viimeisin muistikuva jää, kun astutte vaunuun ja ovet sulkeutuvat. Askeleeni eivät ole kovin kevyet.
(kuva: tuntematon)
No comments:
Post a Comment