50 kilometrin päässä katuvaloista, olen istuskellut illan asuntovaunussa. Ennen nukkumaanmenoa pitää tyhjentää rakko. Astun ul0s kalsarit jalassa, yläruumis paljaana. Tuulee kylmästi ja olisi hyvin pimeää ilman selkeän taivaan puolikasta kuuta.
Kävelen vähän matkaa kelkan jälkeä pellolle, pysähdyn ja poimin pippelin sepaluksen läpi. Silmä tottuu nopeasti hämärän. Katselen alavalle saralle.
Erotan puita heijastavalta sinihangelta ja sitten jotain, joka säväyttää suihkua. Arka kettu pujahtaa metsäsaarekkeelta toiselle, katoaa varjoihin yhtä nopeasti kuin se oli siihen tullutkin.
Vedän kylmästä kutistuneen elimen takaisin housuun. Tähtitaivaan alla näin luontokappaleen, joka tarun mukaan loi revontulet hännällään. Nousee intiaanitunnelma. Haluaisin oikeasti kokea jotain "spirituaalista", mutta en käytä sieniä, joten olo nyt on lähinnä teennäinen.
Eihän kuuta tai kettua tarvitse palvoa saadakseen saalisonnea, sillä tällä hetkellä ruoka pöytääni tulee kaupasta. Liekkö uhrilahjoilla aikojen saatossa koskaan ollut muuta, kuin lumelääkkeinen vaikutus? Joka tapauksessa... vahva usko ja kunnioitus tieteellä selvittämättömiä asioita kohtaan on mielestäni (ollut) hienoa.
Tiedän palaavani vaunun lämpöön ja pian myös kaupunkiin, mutta ennen sitä levitän käteni ilmaan, käännyn viimaa vasten ja ns.shamanistisissa tunnelmissa huudan ; "Pohjoinen tuuli, puhdista minut!"
(kuva : Liz Wright)
No comments:
Post a Comment