Kaveri linkitti seuraavanlaisen kansanliikkeen kotisivun : Voluntary Human Extinction Movement. Se sai miettimään suvunjatkamista.
Pääajatuksenaan VHEM julistaa rakkautta maapallolle ja vähät välittävänsä ihmisrodusta. Sitä, että ihmisen tulisi elää nauttien ja sitten kuolla. Nykyään miljoonat eläin- ja kasvilajit ovat ajautuneet sukupuuttoon yhden lajin aikaansaannoksena. Se yksi laji on Homo Sapiens ja siksi sen pitäisi hävitä.
Liikkeen kannattajat sitoutuvat siihen, etteivät tuota lapsia - etteivät kuormittaisi maapalloa yhtään enempää.
Ajatus on kultainen. Ekoteko sanan varsinaisessa merkityksessä, jonka rinnalla kierrättäminen kuulostaa naurettavalta (onhan se jokatapauksessa muutenkin)
Vähemmän lapsia = vähemmän tulevia aikuisia = vähemmän koulutusta, tuotteita = vähemmän kapitalismia = vähemmän tarvetta rakentaa, vähemmän saastetta = parempi, vihreämpi huomen. Ihan kiva yhtälö.
Mutta, kuten jo kymmenissä asioissa aikaisemmin, on tässäkin se kääntöpuoli. Eräs asia, joka painaa, kun tälläiseen liikkeeseen liittymistä miettii. Ja se mikä painaa on jalkojen välissä. Kivespusseissa. Siittiöt. Sukuni viimeiset miehet.
Ne samat syyt, jotka alunperin ovat ajaneet yhteiskunnan tähän tilaan, saa minut miettimään jälkeläisiä. Jonkinlainen omahyväisyys. Halu hiihdellä valmiita latuja. Halu seisoa sukutilan pihalla ja sanoa, tämä jää teille. Halu saada itsestään jotain pysyvää jälkeensä. Halu tarjota porukoille lapsenlapsi, jota tuuditella, kun itse olemme kasvaneet jo sen verran isoiksi, ettei syliin sovita.
Luonnossa lisäännytään lajin säilymisen vuoksi. Sen kohdan ihmiset kuitenkin voivat vetää ylitse, meitä on jo liikaa. Mutta "oma vauva" on ajatustasolla jotain ilmeisen tavoiteltavaa. Sehän kuuluu siihen kokonaisuuteen, jonka nimi on elämä ja johon me käytämme koko elämän.
Suvun jatkamista odottavat siittiöt makaavat odottaen nyyteissäni. Saa nähdä mihin suuntaan ne sieltä lentävät.
Ich Komme!
(kuva : Pipilotti Rist)
No comments:
Post a Comment