Talo sijaitsi kaavoittamattomalla alueella. Se oli pieni talo omalla tontilla, jonne johtavaa tietä reunustivat pensaat. Itse pihaa ympäröi jykevärunkoiset koivut, joiden okset riippuivat lumen painosta. Ja kun niin idylliseen tapaan maisemaa nyt kuvaillaan, niin mainittakoon talon väriksi punainen ja sen piipusta tupruttava savu.
Pitkästä aikaa toisensa nähneet kaverukset vaihtoivat kuulumisia, söivät ja saunoivat. Illan päätteeksi mies lähti kuitenkin yksin ulos. Kävellessään sokkeloisilla kujilla, hän ihmetteli hiljaisuutta. Oli jo unohtanut miltä se kuulostaa, kun korviin ei kantaudu ainuttakaan ääntä.
Kaiken edelläkuvatun ympäröimänä, eräs asia kiersi miehen mielessä. Se kasvoi niin isoksi, ettei sen kysymistä itseltään voinut enää välttää ; "Onko oloni kaupungissa sittenkään kotoisa?" hän mietti, "mistä olen lähtöisin, mitä kokenut ja miten tänne ajautunut?". Ajatusten synnyttämälle ololle on olemassa sanontakin ; "Miehen voi viedä maasta, muttei maata miehestä."
Kello lähestyi sudenhetkeä, yökolmea. Tullessaan kävelyltä mies pysähtyi pihamaalle, katseli puita, lunta, tummaa taivasta ja taloa, jonka piipusta virtasi vielä heikko savu. Hän halusi painaa mieleensä nämä näkymät, että myöhemmin - kiireen ympäröimänä - voisi palata siihen hetkeen.
Porstuaan astuttuaan mies kopisteli kengät ja yritti liikkua hiljaa, ettei herättäisi talon isäntää. Rymistely pimeässä eteisessä ja halkojen lisääminen kamiinaan ei kuitenkaan sujunut aivan äänettä.
Taisipa onneksi olla sikeäuninen kaveri. Vain sohvalla nukkuva kissa nosti päätään. "Makaa sinä siinä, littipää", mies kuiskasi kissalle, "minä taidan vielä keittää teet ja kirjoittaa äskeisestä reissusta".
(kuva : alaska-in-pictures.com)
No comments:
Post a Comment