Salakuljetusreissulla Tallinnassa

Sanotaan, että parhaat ideat syntyy kännissä. Niin sai alkunsa tämäkin.

Toissayönä, kun pääsin kaverin luota kämpille, ajattelin vielä ottaa pari shottia ja kuunnella musiikkia. Siinä alettin sitten Seppäs-Kimmon (nimi muutettu) kanssa sosiaalisen median puolle raatille. Kun tuli puhetta mitä juodaan, vastasin Laua-viinaa.

Kimmo kysyi voisinko hakea hänellekin votkaa Tallinnasta? Seuraavalle päivälle ei ollut velvollisuuksia, joten vastasin "Vaikka huomenna". Suunnitelma pantiin käytäntöön heti. Hän siirsi rahaa, minä varasin lipun ja torkahdin tunnin.

Kun kello soi vähän jälkeen kuusi, niin kummasti ei enää tuntunutkaan niin hyvältä idealta. Mutta minkäs teet. Pyörällä "steissille" ja siitä 15 a:lla Länsisatamaan. Bussi oli täynnä, minua oksetti.

Ei onnistunut tingata hyttejä. Respan tyttö kuitenkin tajusi taloudellisen tilanteeni ja päätti tarjota jotain, mistä en ollut ennen kuullutkaan : hyttiä autokannen alta.

"Onko se vedenpinnan alla?", tarkistin, "Joo, siellä se on", vastasi tyttö ja kuvaili koppia, "Siellä ei ole pöytää, ei vessaa tai ikkunoita, mut lamppu on ja halpa" Aika Titanic-tunnelmat nostattanut kuvaus, mutta otin sen. 15euroa.

Hytit on luultavasti suunniteltu, ja ennen kaupallisia risteilyjä käytettykin ihmisten salakuljetukseen.

Jostain Rikosraportista ja sen juontajan dramaattisista tarinoista taustamusiikkeineen, oli jäänyt kuva, että satama-alue varsinkin on vaarallista seutua. Joopa joo. En nähnyt kuin yhden ryöstön ja yhden prostitoidun.

Viinakauppaan oli viiden minuutin kävelymatka, aikaa maissa kuusi tuntia. Päätin jättää viinakaupan viimeiseksi ja kierrellä kylillä.

Eniten pidin kauppojen ja ravintoloiden kylteistä ; ne oli värikkäitä ja omaperäisiä.

Helle ja krapula piinasi. Viimein kello alkoi lähestyä lähtöä. Kävin ostamassa viinat ja roikutin mäyräkoirat satamaan. Matkalla sinne näin, kuinka penkillä istui eläkeikää lähestyviä miehiä vaimoineen. Heidän vieressään paikallinen köyhä mies. Näytti siltä että tämä yritti myydä jotain, mutta tuli töykeästi torjuksi.

"Näytäppä mitä oot kauppaamassa", sanoin kauppamiehelle ja istuin viereen. Liekkö ymmärtänyt, mutta veti povitaskustaan pahvinpalasen, jossa oli Lenin-pinssejä. Osoitin mielestäni hienoimpaa ja kaivoin kaikki jäljelle jääneet kruunut (n.120) taskustani ja löin ne hänelle käteen. Molemmat sai jotain. Minä pinssin ja hän tilaisuuden irvistää viereisen penkin töykeille turisteille.

Kotimatka alkoi. Onneksi. Tallinna ol yllättävän hieno ja värikäs kaupunki. Siellä pitäisi joskus käyskennellä ajan ja oman rahan kanssa, vaan ei krapulassa.

.