Vuodenaikojen viimat ovat karaisseet kasvojen ihon. Ruumis on
jäntevä ja luonne rehti. Metsästäjä tuntee kunnioitusta kaatuneen
saaliin luona. Pakkasyön saapuessa surumielisyyttä luonnon
armottomuudesta. Metsästäjä on nähnyt maiseman muuttuneen. Hän kiroaa
toimintaa, joka köyhdyttää maat johtaen kymmenien lajien katoon ja
ahdinkoon.
Metsästäjä on kasvanut ymmärtämään, että elämä on aidoimmillaan
tähtitaivaan alla. Ei niinkään toimistoissa tai toreilla, ihmisten
luomassa maailmassa. On suuri kunnia nähdä ja todistaa tuota elämää.
Kuikan lentoa lammella, ahman jälkiä hangella, merkkejä susiemon
huolenpidosta poikasiaan kohtaan.
Metsä muovaa metsästäjästä nöyrän ja ylpeän. Hän ei halua menettää
ylpeyttään osallistumalla epäreiluun jahtiin. Moottorikelkoilla eläintä
jahtaava joukko ei ansaitse tunnustusta metsästäjien maailmassa.
Ainoastaan sääliä, sillä jo lähtökohtaisesti luonnon häirintä ja
vahingoittaminen on häpeä.
Metsästys ei ole harrastus, puheenaihe tai tapa kuulua joukkoon. Se
on elämäntapa, totuus. Ei ole kyse aseesta, vaan asenteesta. Metsästäjä
ei vihaa tai halua kostaa. Hän hyväksyy riskit ja menetykset, sillä
loppujen lopuksi, luonto kuuluu niille jotka luontoon syntyvät,
luonnosta elävät ja sinne kuolevat.